keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Seikkailuni fesessä ja ihmeellisessä digimaassa

Tein kahden viikon sisällä pitkän digiloikan: minä vanhaa aikaa rakastava ihminen ostin elämäni ensimmäisen älypuhelimen, aloitin blogin ja liityin feseen. Muista sosiaalisen median muodoista en vielä edes haaveile. Sillä tämä fesekin on minusta jotenkin epälooginen minulle "digineitsyelle". Kiitos ATK:ta opettavan työkaverini ja nyt myös toisenkin työkaverin, johon olen alkanut nojautua. He ovat opettaneet kärsivällisesti "digiblondia". (Mistä minun mieleeni putkahtaa näitä sukupuolittuneita digialoittelijan ilmaisuja? Onko tässä nyt kysymyksessä jokin valta-asetelma? Vai pelkkää tajunnanvirtaa?)

Tämän postauksen valmiit kuvat ilmaiselta kuvasivustolta symboloivat sitä, miten pääni on kuin autiomaa digiosaamisen suhteen.



Ote työkaverini auttamisyrityksestä fesen käytön kanssa:
"Sun pitää rollata." Minä:Mitä se on? Ai, jaa hiirellä noin. No sitten niin. Jees. Jees.
"Sä voit laittaa välilehden."Minä: Mikä se on? Ai, tuosta klikataan.
Jees. Jees.

Ja mitähän minä muistan jo varsin huokoisilla aivoillani yhden harjoittelukerran jälkeen? Vain heikottaa, on epätodellinen olo, päässä humisee.

Linkkiä en osaa vielä käyttää, enkä ole vielä ahdistellut tällä suurella kysymykselläni kärsivällisiä 
työkavereita.

Käytin vanhojen hyvien aikojen nokiaani reilut kymmenen vuotta. Se kesti pitkään ja oli yhtä yksinkertainen kuin minä. Yritän opetella "valokuvaamaan" uudella, edullisella ja ei niin hienolaatuisella puhelimellani. Aluksi en osannut vastata siihen ja sammuttaa hälytystä, koska se olisi pitänyt tehdä omituisesti liu`uttamalla. Minä vain tökin ja tökin melskaavaa puhelinta. Tietty kirosin sen alimpaan helvettiin. Kunnes mieheni sormesta pitäen opetti, miten hipaistaan liu´uttamalla. Elegantisti hipaistaan.

En osaa vieläkään itse asettaa herätystä, joka on puhelimessani omituisesti "hälytys" nimikkeellä. Minun digiblondini logiikalla herätys ja hälytys ovat eri asioita.

Opin lähettämään tekstiviestin - kappas vain - mutta en osaa vielä tehdä isoja kirjaimia. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Ehkä vuoden päästä tai jopa puolen. Elämä on mahdollisuuksia täynnä.

Facebook on tosiaan aivan oma sosiaalinen maailmansa. Olen nyt käynyt siellä joitakin kertoja muutaman päivän sisällä. Mutta vain tietokoneella. En edes vielä edes uneksi toimivani siellä älypuhelimella, koska sekään ei ole vielä hanskassa. Vai pitäisikö sanoa sormen hipaisussa.

Tietokoneella sen kuin klikkailen ja klikkailen sinne tänne. Mies
neuvoi, ettei tarvitse tehdä mitään muuta kuin klikkailla peukkuja. Niitä on tullut nyt paineltua. Mutta ikuisena nuorena kapinallisena olen kuitenkin rikkonut mieheni neuvoja ja kirjoitellut vähän minne sattuu tai sinne päin.  Kliks, kliks ja vielä kliks.

Kliks. Kun tällaista säätöä "digi-idiootilla" (hyvä, nyt ei tullut mieleen sukupuolittunut sana digialoittelijasta) jonkin tovin kestää - henkistä sätkimistä ja huitomista - alkaa päässä humista ja näköä himmentää. Ja on pakko laittaa tietokone kiinni. Mutta tämähän on uusi oppimiskokemus, Marjaseni, sitähän halusit. Näin lohdutan itseäni runnellun "digi-itsetuntoni" raunioilla.

Sammutan koneen. Sitten laskeutuu rauha kaiken tuoksinnan jälkeen. Rauha kirja kädessä. Ihanan tuntuinen käsissä, tuoksuva, oleellinen ja yksinkertainen. Aina ja iänkaikkisesti minulle rakas paperiversio, paperikirja, oikea vanhan ajan kirja.
Rauha maassa ja Marjalla taas hyvä tahto ja mieli. Minulle digiajanlaskun joulu.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ole hyvä ja kommentoi