Julkkisten elämä kiinnostaa. Miksi?

Ihmisiä yleensä kiinnostaa julkimoiden elämä. Mutta minä olen aika pihalla. Kerran noin kahdessa kuukaudessa luen kampaajalla Seiska-lehteä ja vähän päivityn. En oikeastaan tiedä hyvin kenenkään muun julkkiksen elämästä kuin Matti Nykäsen. Elämä on laiffii. Joku hämärä muistikuva minulla on Tuksusta - vai sanottiinko tätä viinaanmenevää ja uskovaista blondia Tuksuksi? Ja Martina Aitolehti löi aikoinaan jota kuta toista naista turpiin. 

Se oli ennen se. Nykyjulkkiksista minulla ei ole kovinkaan laajat tietovarannot. Vaikka haluaisin niin sanotusti seurata aikaani sekä pinta- että syvätasolla. Hei, nyt tuli mieleen cooli Maisa Torppa. Mutta Seiskaa en rupea tilaamaan. Kampaamolukemiset riittää vallan hyvin. Ja usein näitä lukemisia seuraa jotenkin huono olo ja surukin.

Ruokakaupassa iltalehtien lööppejä katselen kyllä. Niissä esiintyy usein julkkiksia, mutta ei samalla tavalla kuin muutama vuosi sitten. Joku ihminen saattoi olla päivästä päivään lööpeissä. Nykyisin kasvot vaihtuvat useammin. Tämä on vain minun kotimediapsykologinen havainto. Kuten se että lööpeissä on usein tulevasta säästä: nyt helteet tulee/nyt pakkanen valtaa Suomen.

Niin, olen seurannut Matti Nykäsen vaiherikasta elämää. Bändi Sleepy Sleeperskin teki hänestä joskus about 1980-luvulla laulun, jossa oli tarttuva kertosäe: "Lennä nykäsen Matti. Lennä. Mutta älä tule humalassa takaisin." Minun mielestäni oli pikkusen ilkeätä rinnastaa aikamme paras mäkihyppääjä pelkästään viinaan. Onkohan jostakin toisesta suomalaisesta julkkiksesta tehty noin iskevä kipale? Kaikki suomalaiset kai Matin tuntee. Minä ajattelen, että hän on oikeasti hyvä, kiltti, älykäs mies, jonka impulssinhallinta on melko kehno. Eikä hän mikään umpijuoppo ole. Ehkä tuurijuoppo. Tai ei juoppo ollenkaan.

Mediatutkijan Veijo Hietalan mukaan me tarvitsemme julkkiksia roolimalleiksi, esikuviksi, unelmiemme peilaamista varten. Hänen mukaansa julkkisjuorujen seuraaminen on terapeuttista ja auttaa omien tunteiden työstämisessä.

Jännää on se, että ihmiselle julkkiksen on näyttäydyttävä täydellisenä. Mutta ennen kaikkea julkimon pitää olla loppujen lopuksi heikko ja inhimillinen. Samaistuttava. Siksi julkkikset avautuvat mediassa avio- tai henkilökohtaisista ongelmistaan kerkeästi.

Julkkiksia on ollut aina. Suomessakin 1800-luvun lopussa oopperalaulaja Aino Ackte (en osaa tehdä sitä merkkiä tuon e:n päälle - digiuusavuttomana - mutta kai tämä nimi ymmärretään ilman sitäkin?) oli superjulkkis. Olen lukenut hänestä Raija Orasen kirjoittaman todellisuuspohjaisen romaanin.Hänen elämänsä Pariisissa ja miessuhteensa kiinnosti valtavaa määrää ihmisiä. Ihailtiin ja kauhisteltiin.

Antiikin Kreikan ja Rooman jumalat olivat tavallaan oman aikansa julkkiksia. He olivat jumalia - siis täydellisiä -, mutta toisaalta heidän elämänsä oli hyvin tavallista ongelmineen: mokaaminen viihteellä, avio-ongelmat, petturuus, tappelunujakat...

Vielä parikymmentä vuotta sitten Suomessa julkkiksiksi kelpasivat vain erityislahjakkaat ja taiteilijat. Tosi-TV mullisti julkkiskäsityksen. Nykyisin riittää, että olet televisiossa kiinnostava tyyppi. Henkisistä ominaisuuksista riippumatta kunhan olet hyvännäköinen tai ainakin söpö ja samaistuttava.

En ole yhtään kateellinen julkkiksille. Olen tyytyväinen elämääni täällä Mäntyharjun ihmisten ja luonnon parissa. Minusta olisi äärimmäisen raskasta, jos tulemiseni ja menemiseni olisi median suurennuslasin alla.Että nyt se oli siellä ja sen kanssa. Teki sitä ja tätä.

Pitäisi olla ainakin jonkin verran oikeasti narsistinen tai sitten vastakohtaisesti liian kiltti, hyvä ja avoin ihminen. Että jaksaisi ja sietäisi sellaista elämää. Siellä ja täällä.

              Mäntyharjun kylässä Nurmaan raitilla.

Lähteet: Helsingin Sanomat 6.7.2017, Kuvat Pexel, "luontokuvat" omat