keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Kuolemasta



Kuolema on Suomessa tabu. Siitä ei mielellään puhuta. Moni varmasti jättää tämän kirjoituksen lukematta. Silti haluan avata tätä tabua.

Tähän aiheeseen sopii Vesa-Matti Loirin laulama  Eino Leinon runo Elegia.

Minä olen kokenut paljon kuolemaa. Äiti, isä, isosiskoni, paras ystäväni ovat kuolleet. Melkein kaikki äidin puoleiset enot. Olen joutunut ajattelemaan kuolemaa paljonkin. Ja tekemään surutyötä.


                                  Kuolema
Jos ei kuole tapaturmaisesti heti tai saappaat jalassa sydänkohtaukseen vaan kuolee sängyssä. Kuolema lähestyy, kun tajunnan taso heikkenee. Ihminen reagoi vähemmän puheeseen ja kosketukseen. Hengitys saattaa muuttua äänekkääksi. Sitten hengitys muuttuu katkonaiseksi. Tauot hengityksessä alkaa pidentyä. Hengitys muuttuu pinnallisemmaksi. Sitten kuuluu huokaisu. Eikä ihminen enää hengitä. Yleensä kaikki sujuu rauhallisesti ja kauniisti.



Aika moni ei ole koskaan nähnyt kuollutta. Se kannattaisi. Kuolema ei ole pelottavan näköinen. Kuoleman jälkeen iho siliää ja kärsivä ilme häviää. Moni kuollut näyttää hymyilevän.


                             Kuoleman pelko
On hirvittävää ajatella, että minä kuolen. Minua ei enää ole. Minä lopun. Mutta maailma jatkaa menoaan.


Kuoleman pelko on hyvä pilkkoa osiin. Ja miettiä mikä kuolemassa eniten pelottaa. Onko se yksinäisyys, kipu, letkuihin joutuminen? Tai ehkä se, ettei tiedä sitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.


Tuskin kukaan voi vapautua kuoleman pelosta kokonaan. Sen edessä onkin hyvä pelätä. Siihen voi jokainen vaikuttaa, kuinka ison osan pelko vie elämästä.

Useinkaan ei tiedetä, että sairauden edetessä kuolemaan kypsytään hiljalleen. On olemassa osaavaa hoitoa. Lievitystä kipuihin ja ahdistukseen. Kuoleva oppii hiljalleen hyväksymään kuoleman. Pelko jää taka-alalle.


                          Suomalaisten suhde kuolemaan
Suomalaisilta on hävinneet kuolemaan liittyvät tavat, sanat, teot. Kuolemaa ei tunneta. Vaikka pitäisi.

Monelta suomalaiselta uupuu luonnollinen suhde kuolemaan. Hautajaiset pidetään pieninä. Ihmiset kuolevat entistä vanhempina.


Kuoleman edessä ihmiset usein pelkäävät. Torjuvat sen. Ja teeskentelevät, ettei sitä ole olemassakaan. Tästäkin syystä sureva ihminen jätetään yksin.


               Teot voivat auttaa surevaa enemmän kuin sanat
Mustavalkoisuus ei päde kuolleen läheiseen. Ei ole niin, että läheisen kuoltua kaikki on täysin mustaa. Tai sitten ihminen selviää täysin. Näin ajattelee moni, joka ei ole vielä menettänyt läheisiään kuolemalle.


Surusta ei selvitä. Vaan sen kanssa opitaan elämään. Mielessä pyörii monenlaisia tunteita, esimerkiksi levollisuutta, kiitollisuutta, katkeruutta, surua.


Surevaa lohduttaa se, että joku uskaltaa tulla lähelle. Eikä vain sano "Otan osaa". Surevat saatetaan kokea pelottaviksi. He ovat käveleviä muistutuksia siitä, mikä meitä kaikkia vääjäämättömästi odottaa. Monelle olisi terveellistä siedätystä olla surevan seurassa.


Surevalta kannattaisi kysyä suoraan, millaista apua hän tarvitsee. Useat surevat arvostavat sitä, että joku tuo ruokaa tai vie koiran lenkille. Surevallakin on arki. Muuttunut ja ehkä hirveä. Mutta arkea kuitenkin.


Läheisten tulisi tarjota apua aktiivisesti. Sillä sureva ei sitä välttämättä jaksa pyytää.

Sureva tarvitsee apua pitkäänkin. Ei vain lyhyesti hautajaisten jälkeen.


Oletko sinä menettänyt läheisiä kuolemalle?




Lähteet: Helsingin Sanomat 1.11.2018, kuvat omat

10 kommenttia:

  1. On ikävää, että meidän yhteiskunnassa kuolema on piilotettu ja siitä on tehty erittäin pelottva. Saan avaruudellisista ajatuksista apua, maailma on ääretön ja olemme kaikki yhtä. Lisäksi saan lohtua asiasta, ei ollut pelottavaa ennen kuin synnyin, kun minua ei ollut olemassa, joten kun kuolen, ei ole pelottavaa sittenkään, koska ei ole mitään. En ole uskovainen, pikemminkin koen, että on jotain suurta ja avaruudellista, jotain mitä pieni ihmismuurahainen ei ymmärrä.

    Sydämellistä päivää Marja. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Tiia, kommentistasi. Sinulla on mielenkiintoinen ajatus kuolemasta ja syntymästä. Ei ole mitään pelottavaa. Kun itse ei ole. Todella ikävää on se, että sairaat ja kuolevat pannaan laitoksiin pois silmistä. Ennen vanhaan maatalouskulttuurissa vainaja pestiin ja puettiin itse. Arkku oli auki kotona ja hautajaisissa. Uskon että ihmisille on hyväksi nähdä kuollut ihminen tai jopa koskettaa vainajaa. Leppoisaa keskiviiko iltaa sinulle!

      Poista
  2. Kuolema on minulle jotenkin siirtymistä toiseen olomuotoon mutta surullistahan se kumminkin on. Mieheni kuolemasta tulee tammikuussa kuusi vuotta,sairastettuaan noin puoli vuotta.Olin juuri ollut sairaalassa häntä katsomassa ja muistelimme edellistä ihanaa kesää ja hän vielä hinkusi töihin. Tulin kotiin ja sairaanhoitaja soitti hänen kuolleen, minun ei sallittu sitä nähdä. Annan suuren arvon läheisilleni kuinka paljon tsemppasivat minua. Erityisesti yksi mieheni sukulainen soitti melkein joka ilta myöhään kun tiesi ettei minua nukuttanut.Mielestäni pääsin surustani nopeasti kun puhuimme siitä tosi paljon tyttärienikin kanssa ja keväällä törmäsin sitten sattumalta kaksi vuotta sitten leskeksi jääneeseen mieheen joka ei ollut käsitellyt mitenkään vaimonsa kuolemaa, oli tosi surkeassa tilassa.Sovimme juttelutapaamisen ja niitähän tulikin sitten monta ja hänkin alkoi toipua ja aloimme seurustella, yhä olemme yksissä. Molempien lapsille tuntui sopivan mainiosti yhdessäolomme.Meistä tulikin tällä pienellä paikkakunnalla vähän niin kuin julkkispari, ihmiset tuntuivat olevan onnellisia puolestamme.Minä tunnen että elämässäni kaikki ikävät asiat muuttuvat siunaukseksi jossain vaiheessa.Puoli vuotta mieheni kuoleman jälkeen kuoli isäni, toissa kesänä paras naisystäväni ja viime syksynä mieheni sisar.Olivathan nekin pieniä kuolemia kun mieheni sairastellessa menetin myös kaksi vävyäni,molemmille tyttärilleni tuli ero. Jokainen päivä on nyt ilon päivä, kumppanini muistuttaa siitä usein. Uskon että kuolleet läheisemme auttavat meitä tänne jääneitä. Tuli taas pitkä sepustus, hyvää keskiviikkoa Marja :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Pihakeiju, kommentistasi. Sinulla on kaunis käsitys kuolemasta, kun uskot, että kuolleet läheiset ovat meitä auttamassa. Sinulta on kuollut paljon läheisiä ihmisiä. Varmasti pahin oli kuitenkin miehesi kuolema. Sinulla on ihania ja empaattisia läheisiä, jotka auttoivat surusi keskellä. Oli myös hyvä lukea, että löysit kaltaisesi miehen, lesken. Varmasti ymmärrätte hyvin toisianne "Jokainen päivä on nyt ilon päivä". Kaunis ajatus kumppanillasi. Mukavaa keskiviikko iltaa sinulle. Nauti kumppanisi ilon ajatuksesta.

      Poista
  3. Olen ollut läsnä muutamien kuolevien viime hetkillä, ja voin sanoa että tilanne on äärimmäisen koskettava. On kunnioitettava kuolevan tahtoa valita puheenaihe, joten ehkä hiljaisuus on parempi kuin aloittaa väkisin keksiä jotain puheenaihetta. Isäni äkkikuoleman jälkeen viisi vuotta sitten, sain pian paikalle ehdittyäni pitää häntä kädestä ja tuntea vielä lämmön. Olen onnellinen, jos näin voi sanoa, että tulin menneeksi katsomaan häntä ja siksi kuolema ei tunnu miltään yliluonnolliselta tai tabulta, vaan yksinkertaisesti elämä päättyy kuolemaan, jokaisen kohdalla. Olin myös äitini läheisimpänä tukena - ja olen yhä - alun shokkitilanteessa, onhan hän minun ainut äitini.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Tuulikki, kommentistasi. On varmasti koskettavaa olla kuolevan kanssa läsnä. Minä en ole ollut. Mutta voin jotenkin kuvitella sen tunnelman. Siis vain kuvitella. Ihanaa että sait pitää kädessäsi isäsi vielä lämmintä kättä. Surullinen ja kuitenkin jollakin tapaa kaunis hetki. Niinhän se on, että jokaisen kohdalla kuolema on vääjäämätön. Itse toivon kovasti, että saisin kuolla vanhana elämästä kylliksi saaneena. Hyvää keskiviikko iltaa sinulle.

      Poista
  4. Olet ihan oikeassa; kuolemasta ei juuri puhuta,ikäänkuin sitä ei olisi,ikäänkuin se ei tulisi omalle kohdallekaan-ja se kun on siirretty sairaalaan,pois ihmisten arjesta... niin, kauniita kuvia ja osuvaa tekstiä oli taas sinulla..

    Kuolemaa olen nähnyt paljon, sairaanhoitajana työskennellessäni. On ollut pitkiä saattohoitoja ja nopeasti kuolleita (ensiavussa). Aina se on ollut surullista,koskettavaakin.

    Kuitenkin oman läheisen kuolema on ollut hyvin syvälle menevää surua, joka aina jättää jälkensä.
    Vieläkin suren isäni kuolemaa, 7v jo siitä kulunut ,, mutta oli raskas asia.. isä oli niin läheinen.. toki saattotyötä teimme muutaman vuoden,hänen sairastuttuaan,mutta ei sekään helpottanut yhtään surua.
    Oma pikkuveljeni kuoli viime vuoden toukokuussa 50-vuotiaana yllättäen,, olihan se shokki. Siskon mies kuoli myös viimevuoden maaliskuussa, 66-vuotiaana äkisti hänkin,,, ikäänkuin kesken kaiken kuten veljenikin.

    Suuresti lohduttaa kyllä se,että uskon iankaikkiseen elämään. johon jokainen kutsutaan täällä jo eläessä, uskon kautta Jeesukseen (uskon kautta,ei omien tekojen). Eli tää meidän kristinuskon sanoma; se antaa toivon jälleennäkemisestä.Siihen panen toivoni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Tuula, kommentistasi. Kuolema on tosiaan siirretty pos nykyihmisten silmistä. Kirjoitinkin yhteen kommenttiin, että maatalouskulttuurissa kuolemaa ei sillä tavalla pidetty kaukaisena ja pelottavana asiana. Perhe pesi vainajan ja asetti arkkuun. Arkku oli aina avoin. Toisin kuin nykyhautajaisissa kiinni. Siskoni hautajaisissa sain anella, että arkku aukaistaisiin ja minä saisin viimeisen kerran katsoa ja koskettaa siskoani, joka oli minulle oikeastaan äiti. Sairaanhoitajana olet nähnyt varmasti paljon kuolemaa. Ja kuten kerroit, kun se tulee omalle kohdalle; joku hyvin läheinen kuolee se tulee jotenkin todeksi. Koska isäsi oli hyvin tärkeä sinulle ja teillä oli varmasti hyvä suhde, ymmärrän, että surun kanssa elät vieläkin. Sen kanssa vain pitää tottua elämään. Veljesi kuolema vain 50-vuotiaana oli varmasti iso järkytys samoin siskosi miehen kuolema. Onneksi sinulla on uskosi. Se varmasti tuo toivoa ja voimaa. Minä olen lapsen uskossa. Mutta uskonnon opena tiedän tämän luterilaisen pelastuskäsityksen. Ihminen pelastuu yksin uskosta, ei teoista. Hyvät teot on uskon hedelmä. Leppoisaa keskiviikko iltaa sinulle!

      Poista
  5. Hyvä, että tartuit rohkeasti tähänkin aiheeseen. Taas kuvat sopivat yhteen kirjotuksen kanssa hienosti.
    Nuorena luulin kylväväni kuolemaa, kun kaksi työnantajaani ja tädin mies kuolivat, minun asuessa heillä. 14 - 17-vuotiaana sitä kuvitteli kaikkea hölmöä.
    Sitten menikin kauan ennen kuin seuraavan kerran kohtasin kuoleman. Olin 34-vuotias, kun isäpuoleni kuoli ja 55 äitini kuollessa. Pahimmalta on tuntunut ystävän yllättävä kuoleminen yhteisellä lomamatkalla.
    Mukavaa jatkoa tälle viikolle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Kirsti, kommentistasi. Tosiaankin nuorena kuvittelee kaikenlaista hälynpölyä. Onneksi olit jo aikuinen, kun isäpuolesi ja äitisi kuolivat. En halua vähätellä, mutta lapselle ja nuorelle se olisi ehkä ollut pahempi asia. Tuo ystäväsi kuolema yhteisellä lomamatkalla on ollut varmasti hirveä, traumaattinen kokemus.Kivaa torstaita sinulle.

      Poista

Ole hyvä ja kommentoi. Teet minut iloiseksi!