Näytetään tekstit, joissa on tunniste tabu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tabu. Näytä kaikki tekstit

torstai 30. toukokuuta 2024

Puhetta rahasta

 


Rahasta puhuminen voi olla vaikeaa:  entä jos  paljastaa, että sitä on liikaa tai liian vähän muihin verrattuna?


Somessa paasataan rahasta ehkä enemmän kuin koskaan, mutta arjessa on monen vaikeaa saada suutaan auki esimerkiksi rahahuolien paineessa tai palkkaneuvoitteluissa.


Tämän taustalla vaikuttaa rahan mutkikas luonne: siihen liittyy edelleen paljon tabuja, sanoo ohjelmapäällikkö Anna-Liisa Parkkinen.


"Raha-asiansa kuntoon saaneen ajatellaan olevan menestynyt kaikilla mahdollisilla mittareilla. Mutta kuitenkaan menestystä ei saisi näyttää: muka vain köyhät puhuvat rahasta, eivät rikkaat."


Niinpä rahapuheesta hiljenevät lähes kaikki, vaikka ei kannattaisi, vaikka jokainen arkinen rahakeskustelu on kuin harjoitus kohti sitä, että jatkossa rahasta voi puhua avoimemmin tärkeissä paikoissa: uuden työn palkkaneuvotteluissa, kotia vaihtaessa, ihmissuhteiden alkaessa tai päättyessä.


Parkkinen ja   taloudellinen hyvinvointivalmentaja Tanja Wickström kertovat, miten rahasta puhumista voi käytännön tilanteissa opetella.


Pane kieltäytyminen rahan syyksi

Ystävien kanssa suunniteltu perheillanvietto ravintolassa lähenee, mutta tilillä ei olekaan siihen rahaa. Asiantuntijat suosittelevat kertomaan ystäväperheelle suoraan, miksi ei pääsekään mukaan. Tämän voi tehdä esimerkiksi sanomalla valitettavasti emme pstykään osallistumaan suunnitelmiin rahan takia. Tilillä on rahaa toki ruokaamme. 


Mikäli taas perheen nuori on jäämässä rahan takia ulkopuolelle kaverien tekemisestä, aikuisen on tärkeää pohtia yhdessä nuoren kanssa, miten tämä voisi kertoa asiasta kavereille, jos kertominen tuottaa hankaluuksia.


"Yleensä parhaiten toimii sellainen kieltäytyminen, joka sisältää ehdotuksen jostakin uudesta, halvemmasta vaihtoehdosta."


Käsitys rahan kytkeytymisestä omaan itseen liittyy markkinatalouden logiikkaan, jossa omaa olemista toteutetaan kuluttamalla. Joukkoon kuulumisen tarve voi olla niin suuri, että ihminen velkaantuu pysyäkseen muiden kuluttamisen tahdissa.


Myös muiden taloudellista tilannetta päädytään arvioimaan pelkästään ulkoisista merkeistä, esimerkiksi asunnon, auton ja vaatteiden perusteella. "Tosiasiassa se kaikki voi kuitenkin olla ostettu velaksi", Tanja Wickström sanoo.

Käy tonnin keskustelu kaverin kanssa

Useilla on itsestään rahankäyttäjänä kielteinen käsitys, talouden hyvinvointivalmennuksia työkseen tekevä Tanja Wickström on huomannut.
 

"Rahaan liittyy helposti käsitys, että kaikilla muilla menee muka taloudellisesti hyvin ja itsellä heihin verrattuna huonosti. Monella on myös käsitys, että olisi itse rahankäyttäjänä poikkeuksellisen surkea toisiin verrattuna."


Tämänlaiset käsitykset vähentävät helposti neutraalia puhetta rahasta. Siksi epäonnistumisen tai paljastumisen pelossa voi käydä niin, ettei uskalla ottaa talouttaan puheeksi edes jouduttuaan taloudelliseen ahdinkoon.


Taloudellista aihetta voikin lähestyä toista kautta: työkaverilta tai ystävältä voi kysyä, mihin tämä käyttäisi tililleen ylimääräisenä ilmaantuvan tuhat euroa. Tähän kysymykseen kannattaa vastata vuorollaan myös itse. Tämä keskustelu voi auttaa hahmottamaan omaa rahan käyttötapaansa suhteessa toiseen.


Ota oman talouden hetki

Mikäli jakaa yhteisen talouden puolison kanssa, säännöllinen keskustelu rahasta pitää molemmat kartalla raha-asioista. Tanja Wickströmin mukaan samaan talouteen kuuluvien kannattaisi istua keskustelemaan rahasta kerran viikossa.


"Kun keskustelun käy viikottain, siihen menee lyhyimmillään vain pikkuinen hetki. Kannattaa sopia keskustelulle tietty päivä ja kellonaika, ja jos tuleekin muuta, siirtää keskustelu toiseen ajankohtaan yhtä tunnollisesti kuin siirtäisi työpalaverin."
.

Jokaisella kerralla käydään läpi omat taloudelliset asiat: onko jotain, mitä raha-asioille voisi tai pitäisi tehdä, millaisia menoja on tulossa,  millaisia rahaa vaativia omia ja yhteisiä haaveita on mielessä ja koska niihin aletaan säästää.


"Jos keskustelee kerran viikossa, rahatilanne ei välttämättä kertojen välissä ihan kauheasti muutu. Keskustelun kylkiäisenä tulee usein hallinnan tunne, mikä puolestaan voi vähentää rahaan liittyvää stressiä."

,




Lähteet: Helsingin Sanomat 2.12.2023, kuvat Pixabay

tiistai 16. huhtikuuta 2024

Äiti, tunnetko kateutta lastasi kohtaan?

 


Minusta tuntuu, ettei äitini tuntenut kateutta minua kohtaan. Elimme tavallista maalaiselämää kunnes, kun olin 18-vuotias isän masennus muuttui psykoottiseksi ja hän hirttäytyi psykiatrisen sairaalan pannuhuoneessa. Sen jälkeen äiti vähitellen alkoholisoitui.


Mielestäni äiti ihaili ja oli ylpeä minusta etenkin murrosiässä. Hän rohkaisi menemään kavereiden kanssa ulos, vaikka välillä olisin mieluummin lukenut. Äiti jopa halusi laittaa minun hiukset.


Äiti piti paljon ystävistäni, jos joku heistä oli kylässä, hän ei lähtenyt tyhjin käsin pois. Äiti antoi hänelle itse tehtyä pullaa, rieskaa ja ruisleipää mukaan.


Itse en koe kateutta lapsiani kohtaan. Olen ylpeä heistä, myös kuolleesta Verasta! Hän pääsi ensi yrittämällä opiskelemaan molekyylibiologiaa ja oli tavattoman onnellinen siitä. Hän kuntoili ja piti itsestään huolta. Toinen tytär on ammatiltaan hevosen ratsuttaja. Eli opettaa hevosia ratsuiksi. Olen hyvin onnellinen siitä, että hänellä harrastuksesta tuli työ.


Kateus on yleensä vaiettu aihe. Kateutta aiheuttaa ehkä eniten ulkonäköön liittyvät asiat. Nuoren silmät säihkyvät, kun hän kertoo monenlaisista mahdollisuuksista. Hän on kaunis, kukoistava ja tuore. Itse rypistyy ja rapistuu. On realisti ja jonkin verran pessimisti.


Monesti ajatellaan, että ikä tuo mukanaan vahvaa itsevarmuutta, joka nostaa hiljalleen ulkonäköön liittyvien tunteiden yläpuolelle. Mielessä häivähtää välillä haikeus ja kateus nuorten ihmisten kauneudesta.


Tytössä näkee kaikki ne mahdollisuudet, jotka häntä vielä odottavat. Näkee nuoruuden toiveikkuuden ja vapauden, ja sen miten itse ei saa niistä kiinni, vaan niiden tilalla on raaka realismi.


"On täysin tyypillistä kokea kateutta lastaan kohtaan", psykologi ja psykoterapeutti Leea Mattila aloittaa ja lause tuntuu lohduttavalta.


"Meissä kaikissa ihmisissä on kaikki tunteet. On toinen juttu, kuinka moni niihin havahtuu ja tunnistaa ne, sillä mieli on taitava suojautumaan kipeiltä tunteilta."


Kateus on hyvin tuskallinen tunne, koska siihen kietoutuu häpeää ja syyllisyyttä.


Mattila korostaa, että vanhemman kateus on yksilöllistä. Äidin kateuteen liittyy erityistä painolastia. Sen taustalla on äitimyytti, joka elää yhteiskunnassa edelleen vahvana. Myyttinen äiti nähdään  rakastavana ja uhrautuvana toimijana, jonka tärkein tehtävä on panna lapsen etu kaiken muun edelle. Tämän vuoksi äidin kateuden tunteesta tulee tabu ja entistä vaikeampi myötää.


Kun lapsi alkaa eriytyä ja kukoistaa, särkyy vanhemman illuusio ohjaksissa olemisesta, ja siksi lapsen murrosikä on erityisen herkkä kohta kateuden syntymiselle.


Psykoanalyytikko ja psykoterapeutti Elina Reenkola sanoo, että äiti saattaa muun muassa olla kateellinen tyttären viehätysvoimasta, hedelmällisyydestä ja avoinna aukeavista mahdollisuuksista, jos äiti ei ole saanut omilta vanhemmiltaan eväitä tarpeeksi hyvään itsetuntoon. Tämän vuoksi äidin itsetunto horjahtaa, kun hän vertaa itseään tyttäreensä.


"Painottaisin, että on inhimillistä tuntea kateutta eikä siihen tarvita mitään traagista syytä. Kateutta kuitenkin ruokkii oma haavoittunut itsetunto, jos on itse jäänyt vaille kannattelua. Silloin helpommin ajautuu tuntemaan elämän vääryyttä, että tuolla toisella on jotain, mitä minä en saanut", Leea Mattila sanoo.


Lohduttavaa on kuitenkin tieto, että kateutta on kahdenlaista. Reenkola mainitsee tuhoavasta kateudesta, jossa toinen halutaan riisua siitä hyvästä, josta kateus kumpuaa. Se voi vahingoittaa toista.


Rakentava kateus sen sijaan painottuu ihailuun ja inspiroi eteenpäin.


Sukupolvien ketju, jossa käsittelemättömät tunteet ja traumat siirtyvät sukupolvelta toiselle, vaikuttaa myös kateuteen.


"Naisia on sorrettu ja alistettu satoja vuosia, joten kyllä huono itsetunto erityisesti naisilla tulee helposti sukupolvien takaa äideiltä ja isoäideiltä. Nämä huonommuuden tunteet ja häpeä ovat maaperää kateuden tunteille", Elina Reenkola sanoo.


Joskus vanhempien elämänpiiri on saattanut kaventua uran ja perhe-elämän myötä. Tällöin oman lapsen laajat kaveriverkostot ja tapahtumarikas elämä saattavat herättää kateutta.


Mattila sanoo, että kateuden tunteeseen voi kirvoittaa vanhemman tyytymättömyys rakkauselämäänsä: vaille jäämisen tunne altistaa kateudelle.


Mitä kateuden tunteelle voi tehdä? Tärkeintä on havainnoida sitä ja kokea havinnoinnin herättämiä tunteita. Tunteesta voi pitää päiväkirjaa tai puhua läheisille. Jos haluaa tarttua kateuden juurisyihin, tämä edellyttää syvempää työskentelyä, useimmiten psykoterapiaa.


Reenkola on listannut vastatoimia, jotka toimivat vahvoina puskureina kateudelle, ja niistä ensimmäinen on kiitollisuus. Kun keskittyy aktiivisesti niihin asioihin, joista on elämässä kiitollinen, kateus lievenee.


Kateutta lievittää myös omaan tekemiseen ja onnistumisiin keskittyminen, mitä Reenkola nimittää luovuudeksi. Kysymys on erirtyisesti itselle mielihyvää tuottavien asioiden tekemisestä.


Niin kuin lukuisissa muissakin asioissa,  armeliaisuus ja myötätunto itseä kohtaan ovat olennaisia.


"Kateuden ytimessä on jokin suru, ja oman vaille jäämisen käsittely edellyttää suruprosessiin antautumista, jotta siitä voi toipua ja kasvaa. Suru on hirvittävän kipeä tunne, jota välttelemme viimeiseen asti, ja juuri välttelystä niitä haittoja syntyy", Mattila kertoo.




Lähteet: Katri Keihärin essee Helsingin Sanomat 30.3.2024

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Kuolemasta



Kuolema on Suomessa tabu. Siitä ei mielellään puhuta. Moni varmasti jättää tämän kirjoituksen lukematta. Silti haluan avata tätä tabua.

Tähän aiheeseen sopii Vesa-Matti Loirin laulama  Eino Leinon runo Elegia.

Minä olen kokenut paljon kuolemaa. Äiti, isä, isosiskoni, paras ystäväni ovat kuolleet. Melkein kaikki äidin puoleiset enot. Olen joutunut ajattelemaan kuolemaa paljonkin. Ja tekemään surutyötä.


                                  Kuolema
Jos ei kuole tapaturmaisesti heti tai saappaat jalassa sydänkohtaukseen vaan kuolee sängyssä. Kuolema lähestyy, kun tajunnan taso heikkenee. Ihminen reagoi vähemmän puheeseen ja kosketukseen. Hengitys saattaa muuttua äänekkääksi. Sitten hengitys muuttuu katkonaiseksi. Tauot hengityksessä alkaa pidentyä. Hengitys muuttuu pinnallisemmaksi. Sitten kuuluu huokaisu. Eikä ihminen enää hengitä. Yleensä kaikki sujuu rauhallisesti ja kauniisti.



Aika moni ei ole koskaan nähnyt kuollutta. Se kannattaisi. Kuolema ei ole pelottavan näköinen. Kuoleman jälkeen iho siliää ja kärsivä ilme häviää. Moni kuollut näyttää hymyilevän.


                             Kuoleman pelko
On hirvittävää ajatella, että minä kuolen. Minua ei enää ole. Minä lopun. Mutta maailma jatkaa menoaan.


Kuoleman pelko on hyvä pilkkoa osiin. Ja miettiä mikä kuolemassa eniten pelottaa. Onko se yksinäisyys, kipu, letkuihin joutuminen? Tai ehkä se, ettei tiedä sitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.


Tuskin kukaan voi vapautua kuoleman pelosta kokonaan. Sen edessä onkin hyvä pelätä. Siihen voi jokainen vaikuttaa, kuinka ison osan pelko vie elämästä.

Useinkaan ei tiedetä, että sairauden edetessä kuolemaan kypsytään hiljalleen. On olemassa osaavaa hoitoa. Lievitystä kipuihin ja ahdistukseen. Kuoleva oppii hiljalleen hyväksymään kuoleman. Pelko jää taka-alalle.


                          Suomalaisten suhde kuolemaan
Suomalaisilta on hävinneet kuolemaan liittyvät tavat, sanat, teot. Kuolemaa ei tunneta. Vaikka pitäisi.

Monelta suomalaiselta uupuu luonnollinen suhde kuolemaan. Hautajaiset pidetään pieninä. Ihmiset kuolevat entistä vanhempina.


Kuoleman edessä ihmiset usein pelkäävät. Torjuvat sen. Ja teeskentelevät, ettei sitä ole olemassakaan. Tästäkin syystä sureva ihminen jätetään yksin.


               Teot voivat auttaa surevaa enemmän kuin sanat
Mustavalkoisuus ei päde kuolleen läheiseen. Ei ole niin, että läheisen kuoltua kaikki on täysin mustaa. Tai sitten ihminen selviää täysin. Näin ajattelee moni, joka ei ole vielä menettänyt läheisiään kuolemalle.


Surusta ei selvitä. Vaan sen kanssa opitaan elämään. Mielessä pyörii monenlaisia tunteita, esimerkiksi levollisuutta, kiitollisuutta, katkeruutta, surua.


Surevaa lohduttaa se, että joku uskaltaa tulla lähelle. Eikä vain sano "Otan osaa". Surevat saatetaan kokea pelottaviksi. He ovat käveleviä muistutuksia siitä, mikä meitä kaikkia vääjäämättömästi odottaa. Monelle olisi terveellistä siedätystä olla surevan seurassa.


Surevalta kannattaisi kysyä suoraan, millaista apua hän tarvitsee. Useat surevat arvostavat sitä, että joku tuo ruokaa tai vie koiran lenkille. Surevallakin on arki. Muuttunut ja ehkä hirveä. Mutta arkea kuitenkin.


Läheisten tulisi tarjota apua aktiivisesti. Sillä sureva ei sitä välttämättä jaksa pyytää.

Sureva tarvitsee apua pitkäänkin. Ei vain lyhyesti hautajaisten jälkeen.


Oletko sinä menettänyt läheisiä kuolemalle?




Lähteet: Helsingin Sanomat 1.11.2018, kuvat omat

maanantai 6. elokuuta 2018

Aggressio voi olla myös voimavara



Minä osoitan aggressioni usein melko suoraan. En suostu kynnysmatoksi, jonka päältä askelletaan.

Naisen aggressio on yhä jonkinlainen tabu. Vaikka naiset tarvitsevat samalla tavalla voimaa kuin miehetkin. Joskus naisen on luovuttava liiasta kiltteydestä, lyötävä nyrkki pöytään ja sanoa jämäkästi, mikä käy ja mikä ei.


Ikävä kyllä usein naisten aggressio on epäsuoraa. Puhutaan pahaa takanapäin. Eristetään aggression kohde.

Aggressio on vihan lisäksi kimppu muitakin tunteita. Se voi olla mustasukkaisuutta, kateutta, ärtymystä, loukkaantumista. Sen takaa voi myös löytyä häpeää, pelkoa, pettymistä.


Aggression avulla voi saada sen, mitä haluaa. Sillä voi myös osoittaa rajansa. Kaikkeen ei ole pakko suostua. Voi myös sanoa: Ei. Aggression ei saa koskaan olla kuitenkaan fyysistä.

Aggressiota voi tietysti käyttää myös haitallisesti. Siksi se pitäisi osata muuntaa hyötykäyttöön. Aggression käsittelyssä on hyvä pysähtyä tunnustelemaan, mitä tunteita ja tarpeita oman olon takana on. Hyvin usein taustalla on kokemus. Että jää jotakin vaille.


Aggressiosta pitäisi ottaa vastuu. Sen tunnistaminen ja säätely voi olla jopa tie siihen, että ihmissuhteet paranevat. Soruus kasvaa, jos pystyy kertomaan omat toiveet ja tarpeet. Tällainen on myönteistä aggression käyttämistä.

Joskus aggressiota voi tarvita vaikka siihen, että uskaltaa lähteä epähedelmällisestä ja huonosta parisuhteesta tai työpaikasta.


Kannattaa opetella kieltäytymään, vaikka tekisi mieli jatkaa niin turvallista toisten miellyttämistä. Aggressiota voi käyttää hyödyksi myös tilanteessa, jossa jää naljailun uhriksi. Naljailun voi lopettaa ystävällisellä kysymyksellä: "Anteeksi, mitä sanoit?" Voi myös sanoa suoraan, että loukkaajalla ei ole mitään oikeutta kohdella sinua niin.

Miten sinä näytät aggressiosi?




Lähteet: Anna 26.7.2018/30, kuvat Pixabay

torstai 30. marraskuuta 2017

Mustasukkaisuuteni



Aluksi pahoittelen, että en ole vastannut kaikkiin kommentteihin.  Koska koen sen tärkeäksi ja mukavaksi puuhaksi. Mutta sähköpostini ei jostakin syystä ilmoita niitä enää. Tämä ihmeellinen digimaailma! Logiikkaamme ei kohtaa. Mutta asiaan.

Myönnän olevani mustasukkainen. Mutta en kauhean mustasukkainen.

Tiedän myös järjen tasolla, että sille ei olisi tarvetta.

Mutta mieheni tapaa työnsä takia monia naisia. Työkaveritkin ovat suurimmaksi osaksi naisia.

Välillä oikein piehtaroin kuvitelmissani, kuinka  mieheni lipsahtaa hetken huumassa.

Rikas mielikuvitus on joskus iso rasite.

Kyllä miehenikin on mustasukkainen.

Ainakin jonkin verran.

Mutta hänellä järki voittaa tunteet. Missä ihmeen välissä minulla olisi aikaa pettää häntä? Ei missään välissä. Ja hän tietää, ettei muut miehet kiinosta minua sillä tavalla.


Hän nimenomaan tietää. Ei anna kuvitelmilleen ja tunteilleen valtaa. (Hemmetti kun se on niin järkevä.)

Käymme harvoin ulkona kavereitten kanssa bailaamassa. Lähinnä bailataan kunkin kotona. Silloin olisi tilaisuus toisen pettämiselle. Mutta kuten aiemmin sanoin - sille ei ole halua tai tarvetta.


Onneksi on minua viisaampia ihmisiä. Selittämään mistä mustasukkaisuus voi johtua. Hesarin artikkelissa Väestöliiton esimies, tutkija ja psykoterapeutti Heli Vaaranen sanoo, että mustasukkaisuus on luonnollinen tunne.


Evoluutiopsykologisesti se on oman perheen suojelemista. Mustasukkaisella ihmisellä ei ole aina huono itseluottamus tai valtava omistushalu.


Mustasukkaisuus voi johtua huonosta parisuhdeitsetunnosta. Jokaisella parisuhteessa elävällä on jonkinlainen käsitys siitä, että miten vahva parisuhde on. Epävarmuus tuo tilaa epäilylle, jonka yksi ilmenemismuoto on mustasukkaisuus.


Parisuhteessa perusturvallisuuden tunnetta olisi vaalittava. Juttelemalla.  Niin luottamus säilyisi.

Mustasukkaisuus on myös jonkinlainen tabu. Siitä ei yleensä puhuta.


Puolisoa voidaan myös vähän kiusata herättämällä mustasukkaisuutta. Tämä on yllättävän yleistä. Rakkauden nimissä leikittely.

Äärimmillään se on julmaa valtapeliä. Ja se voi todella satuttaa parisuhteen toista osapuolta. Joku voi sytyttää mustasukkaisuuden tunteakseen olevansa tärkeä ihminen.


Jos toisella osapuolella on jatkuvasti ahdistunut olo mustasukkaisuudesta. Kannattaisi kokeilla parisuhdeterapeuttia. Kolmas neutraali keskustelija selkiyttäisi tilannetta turvallisempaan suuntaan.


Julkkispsykologi Tony Dunderfeltin mukaan pitäisi tehdä ero tunteiden ja "kelaavien tunteiden" välillä. Tunteet ovat hetkellisiä ja ohimeneviä. "Kelaavat tunteet" kuten voimakas mustasukkaisuus jää päälle.


Pariskunnan pitäisi keskustella avoimesti. Nykyisin ei mennä naimisiin ja vain toivota parasta. Vaan suhteessa pitäisi kasvaa myös ihmisenä. Tämä vaatii keskustelua. Etenkin omista kipupisteistä.

Oletko sinä yhtään mustasukkainen?




Lähteet: Helsingin Sanomat 16.11.2017, kuvat Pexel, Pixabay