tiistai 6. lokakuuta 2020

Kipeät sielut Hulluuden historia Suomessa



Sain  kustantamo Gaudeamukselta arvostelukappaleen Petteri Pietikäisen mielenkiintoisesta kirjasta Kipeät sielut Hulluuden historia Suomessa. Aloitan kirjan esittelyn henkilökertomuksella.


24-vuotias opettaja Aili tuotiin Oulun piirimielisairaalaan lokakuussa 1925. Ailin lapsuus oli  hyvä, hän oli ollut erinomainen koulussa ja kirjoittanut ylioppilaaksi. Sitten  hän lähti töihin pohjanmaalaiseen kouluun, jossa hänellä oli  60 oppilasta.


Vähitellen hän alkoi kärsiä unettomuudesta ja ruokahalun huononemisesta. Voimat ehtyivät. Jonkin ajan kuluttua Aili  alkoi kuulla parjaavia, soimaavia ääniä seinän takaa ja nähdä pelottavia unia. Hän  mietti jopa itsemurhaa.


Osastolla Aili alkoi saada  raivokohtauksia ja uhkasi särkeä ikkunoita ja huonekaluja. Välillä hän itki surujaan. Lääkärikierroksen aikana hän makasi lakana pään yli vedettynä. Useaan kertaan esitettyihin kysymyksiin hän vastasi harvakseltaan ja hyvin hiljaa. Aililla ei ollut selvyyttä ajasta ja paikasta ja häneltä puuttui sairaudentunto.


Vuodet ja vuosikymmenet kuluivat sairaalassa. Maaliskuussa vuonna 1931 hänestä kirjoitettiin näin: "Joskus kova tarve puhua, voi puhua tuntikausia ja selvittää elämäänsä ja sen vaiheita. Usein puheet päättyvät itsesyytökseen, että hän on koira tai joku muu eläin ja itkee sen jälkeen katkerasti." Syksyllä vuonna 1936 hänen todettiin olleen levoton ja väkivaltainen muita potilaita kohtaan. Levottomuuskausina Aili pidettiin eristettynä.


Vuonna 1947 Aili sai sähköhoitoa, mikä teki hänestä joksikin aikaa rauhallisemman. Vuonna 1953 Aililla oli runsaasti harhoja. Juhannuksena 1961 Ailista kerrotaan: "- - -ollut ilman lääkkeitä, mutta on ollut silti aika rauhallinen. Kuitenkin olemukseltaan tekee selvästi mielisairaan vaikutuksen. Tukka on aika harjaamaton. - - - Opettajattareksi potilaan olemus vaikuttaa aika vauhdittomalta ja epäsiistiltä. - - - Kävellessään tekee nykiviä liikkeitä jaloillaan, ottaa välillä taka-askeleita." Vähän ennen siirtoaan Heikinharjun sairaalaan helmikuussa 1965 Aili todettiin rauhalliseksi, mutta "melko autistiseksi ihmiseksi". Aili vietti siis Oulun piirimielisairaalassa 40 vuotta.  Diagnoosina pidettiin skitsofreniaa.


  
Kirja käsittelee aikaa 1840-luvulta 1950-luvulle. Karkeasti arvioiden aina 1960-luvulle asti mielisairaalat muistuttivat työsiirtoloita. Kaikki hoito oli käytännössä pakkohoitoa. Ruoan ja asumisen tasoon vaikutti varallisuus. Modernit ensimmäisen polven psyykelääkkeet, erityisesti skitsofrenian hoitoon, toivat suuren mullistuksen sairaanhoitoon 1950-luvulla.

Kirjassa on 424 sivua ja päälukuja 12. Esimerkiksi Hulluuden hallinnointi autonomian aikana, Sisällissota mielisairaaloissa,  "Sielu on kippee": lähikuvia potilaista ja heidän sairauksistaan, Sodat ja sotien varjot, Hoitokeinot: "Oli menetelmä mikä tahansa niin aina joku paranee"; Kansanparantajia, kylähulluja ja kenraali Impola.

Kirjan näkökulma on miltei pakahduttavan laaja: ajanjaksolla 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun puoliväliin tapahtui paljon. Petteri Pietikäinen haluaa kuvata tapahtumia poliittisesti, yhteiskunnallisesti, taloudellisesti, kulttuurisesti ja aatteellisestikin. Hän haluaa asettaa mielisairaanhoidon osaksi koko suomalaisen yhteiskunnan kehitystä. Vähempikin olisi riittänyt. Luin koko kirjan, mutta eniten minua kiinnostivat mielisairauden syyselitykset ja hoitokeinot.



Yleisimpiä sairauksia olivat skitsofrenia, maanis-depressiivisyys (kaksisuuntainen mielialahäiriö), neurosyfilis eli aivokuppa, mania, melankolia.

Mielisairaiden lisäksi sairaaloissa pidettiin lievemmin oireilleita ihmisiä muun muassa neurasteniasta, hysteriasta, traumaattisesta neuroosista tai yksinkertaisesti hermostuneisuudesta kärsiviä ihmisiä.



Psykopatialla oli erilainen määritelmä kuin nykyisin, sen katsottiin olevan lähinnä nykyisiä persoonallisuushäiriöitä vastaava ja aikoinaan se yhdistettiin haitallisiin ja sopeutumattomiin ihmisiin. Heihin saattoivat kuulua rikolliset, prostituoidut, irtolaiset, homoseksuaaliset, alkoholistit, morfinistit, työtä vieroksuneet, patologiset valehtelijat ja huijarit.


Surullinen aika mielisairauden historiassa oli pakkosteriloinnit eli rotuhygienia etenkin 1920-luvulla, millä pyrittiin jalostamaan suomalaista "rotua" etenkin skitsofreenikkoja steriloiden.

    

Psyykkisten sairauksien syyt

Suomalaisessa psykiatriassa ei ollut 1900-luvun alussa virallista syyluokitusta. Vuonna 1900 mielisairauden syitä kirjattiin kaikkiaan 40, esimerkiksi epänormaali psyykkinen rakenne ja kehitys, perinnöllinen taipumus, aivojen ja sen kalvojen tulehdus, pettymykset, vastoinkäymiset ja suru. Suurin ryhmä oli kuitenkin tuntemattomat syyt. Toiseksi suurin syyselitys oli perinnöllinen taipumus ja usein siihen liittyvä kumuloituva rappeutuminen. Säikähdyskin saattoi olla yksi syy. 

Mielestäni Petteri Pietikäisen olisi suonut kirjoittaa tästä asiasta enemmän. Esimerkiksi eri uskonnoissa esiintyvän viitekehyksen mukaisesta paholaisen tai pahojen henkien tunkeutumisesta sieluun psyykkisen sairauden selittäjänä.



Psyykkisten sairauksien  hoitokeinot 

Ennen 1950-lukua, jolloin uudet psykoosilääkkeet tulivat markkinoille, oli oman aikansa hoitomenetelminä muun muassa vesihoidot, eristäminen, pakkopaidat, työnteko, insuliinisokkihoito, sähköhoito nukuttamatta ja lobotomia.


Vesihoidot

Luultavasti kaikissa Suomen mielisairaaloissa oli 1900-luvun alkupuolella kylpyammeita. Rauhoittavan vaikutuksen lisäksi kylvyillä pyrittiin lisäämään ruokahalua ja kiihdyttämään aineenvaihduntaa. Lyhyet kylvyt kestivät puolesta tunnista kahteen tuntiin. Pitemmät tuntikausia.Myös kosteita kääreitä ja hiostus- eli kokokäärehoitoa käytettiin.


Eristäminen ja pakkopaidat

Vaikka kahleet ja käsiraudat olivat kadonneet 1900-luvun alun mielisairaaloista, pakkopaitoja ja eristämistä käytettiin. Mutta pakkopaidat, hullunarkut ja muut pakkokeinot ovat osa sitä mielenterveydenhoidon pimeää historiaa, joista ei ole juuri kirjallisia lähteitä. Toki eristämistä käytetään nykyisinkin, jos potilas on selkeästi vaaraksi muille ja itselleen.



Työterapia

Vuonna 1905 asetettu "mielisairashoito-komitea" korosti mietinnössään työnteon suurta arvoa mielisairaille ja välillisesti myös yhteiskunnalle. "Hoitokeinona on työ omiaan rauhoittamaan sairaita, heidän ajatuksensa kun sen kautta kiintyvät tehtävään. Mutta yhtä tärkeää on työnteolla totuttaa sairaita järjestäytyneeseen elämään ja kasvattaa heidät jälleen yhteiskunnalle hyödyllisiksi kansalaisiksi", komitean mietinnössä todetaan.




Insuliinisokkihoito

Insuliinisokkihoito kehitettiin vuosina 1933 ja 1934 ja omaksuttiin nopeasti hoitomenetelmäksi. Se vaati suurta tarkkuutta, koska koomaan saattaminen oli hengenvaarallista. Hoito aloitettiin aamulla, jotta potilaan tilaa voitiin tarkkailla päivän aikana. Hoitohuoneet olivat hyvin lämmitettyjä, ja potilaan olo pyrittiin tekemään mahdollisimman mukavaksi.


Kooman pituudella oli tärkeä merkitys hoidon onnistumiselle. Liian lyhyenä sen teho jäi vajaaksi, mutta jos kooma jatkui liian pitkään, se saattoi aiheuttaa aivovamman tai kuoleman.


Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastanut Mika Waltari kertoi Suomen Kuvalehden haastattelussa kesällä 1973 olleensa parhaina työvuosinaan melkein kerran vuodessa psykiatrisessa hoidossa. Hän kertoi pitäneensä insuliinisokkihoidosta elämänkerrassaan.


Sähköhoito

Sähköhoito keksittiin Italiassa vuonna 1938 ja se levisi nopeasti Suomenkin mielisairaaloihin. Sähköhoitoa käytetään edelleen vaikean masennuksen hoidossa, mutta se tehdään nukutuksessa, ja sillä on hyvä vaste.  


Sähkökonetta käytti psykiatri, ja hoitajat pitivät potilasta aloillaan. Potilaan suuhun työnnettiin suukapula. Ohimolohkoille asetettiin elektrodit, ja sähköiskun aiheuttamien kouristusten vuoksi yksi hoitaja piteli potilasta jaloista, yksi käsistä ja yksi leuasta.


Sokin myönteinen vaikutus katoaa viikoissa ja heti hoidon jälkeen voi tulla lähimuistin ongelmia, mikä kyllä korjaantuu. Parhaimmassa tapauksessa potilas voi kotiutua.


Vaikka sähköhoito sopi parhaiten vaikeasti masentuneelle, sitä käytettiin myös skitsofreniaan potilaan tilan saamiseksi rauhallisemmaksi, jotta koko osasto rauhoittuisi ja mielisairaala muuttuisi sosiaalisemmaksi.



Lobotomia

1930-luvun tienoilla keksittiin lobotomia, mielisairauden hoitomuodoista julmin. Suomessa siihen ei tarvinnut kysyä lupaa potilaalta tai omaisilta.


Lobotomiassa potilaan kalloon porattiin reiät molemmille ohimoille, mikä helpotti leikkausveitsen liikuttamista aivojen ja kallon "maamerkkien" mukaisesti. Tylppäteräisellä leukotomilla tehtiin viuhkamaisia viiltoja ylös- ja alaspäin molemmille puolille aivojen otsalohkoja. Pyrkimyksenä oli katkaista otsalohkojen yhteys muihin aivojen osiin.


Leikkauksen jälkeisinä viikkoina potilaat olivat usein kuin avuttomia pikkulapsia ja saattoivat jäädäkin henkisen alaikäisyyden tasolle. Leikkaus muutti persoonallisuutta,  muun muassa aloitekyky ja kiinnostus omaan itseen ja tulevaisuuteen väheni. Tunteet latistuivat. 


Sairauden oireet ja tuskaisuus saattoivat vähentyä, mutta potilas ei ollut enää oma persoonansa, itse asiassa hänellä ei ollut enää persoonallisuutta. Lobotomiaa tehtiin eniten toisen maailmansodan jälkeiset kymmenen vuotta ennen ensimmäisen sukupolven psyykeilääkkeiden keksimistä. Ikävä totuus on kuitenkin se, että Suomessakin sitä tehtiin pienessä mittakaavassa sairaalasta riippuen 1960-luvun puolivälin paikkeille tai jopa 1970-luvun alkupuolelle saakka. Kokonaisuudessaan Suomessa leikattiin ainakin 1550 potilasta. Sitä käytettiin myös lapsiin ja nuoriin.


Pietikäisen kirjassa on niin laaja näkökulma, ettei sitä yhdeltä istumalta lue. Olisin kaivannut enemmän myös puhtaasti psykologista näkökulmaa. Luvut ovat itsenäisiä, eivätkä viittaa toisiinsa. Ehkäpä kirjaa voisi myös käyttää jonkinlaisena käsikirjana hulluuden eri puoliin.




Lähteet: arvosteltu kirja Petteri Pietikäinen, Kipeät sielut  Hulluuden historia Suomessa, kuvat omat
  





 





2 kommenttia:

Ole hyvä ja kommentoi. Teet minut iloiseksi!