Syyllisyyden tunteitani

Tunsin pitkään syyllisyyttä kahden läheisen ihmisen itsemurhan takia. Mieleen jää aina ajatus: Olisinko voinut autaa heitä enemmän ja estää itsemurhan? Muutenkin syyllisyydentunteet - peri luterilaista- kiusaavat minua joskus. Tuo videolinkki you tubesta meni väärään paikkaan, eikä tämä kone suostu sitä siirtämään...Tämä  vanha Jenni Vartiaisen laulu  Missä muruseni on

kertoo jo kuolleen ihmisen kaipauksesta - oli se sitten rakastettu tai muuten läheinen ihminen. Itkin, kun kuulin tämän ensikertaa ja tajusin laulun sanoman.

Syyllisyys on iso, ahdistava, jomottava tunne. Ihmisellä on taipumus järjestää maailmaa ja selittää sitä. Keinolla millä hyvänsä. Jos jotakin todella pahaa tapahtuu, on löydettävä syy siihen. On saatava asiat näyttämään edes vähän ymmärrettävimmiltä. Vaikka itseä syyllistämällä.

Mutta syyllisyys on vain tunne muitten joukossa, eikä sitä voi estää, mutta sitä voi pohtia ja käsitellä puhumalla läheisten kanssa.Suomalaisessa kulttuurissa on ikävä kyllä se piirre, että pitää pärjätä itse. Ei puhumalla läheisten kanssa. Ei missään nimessä ammattiauttajan. Raskaan, kielteisen tunteen valtaan joutunut ihminen saattaa pitää syytä olennaisena osana itseään. Tunteen muuttaminen on usein pitkä ja riepotteleva kokemus.

Syyllisyyden ymmärtämiseen ja käsittelyyn ihmisillä on erilaiset lähtökohdat. Jos on varhaislapsuudessa kokenut rakkaudettomuutta ja mitätöintiä, voi syyllistää itseään liikaa.

 

Ihmisten tunneherkkyys vaihtelee paljon. Jotkut ottavat syyn aina helposti niskoilleen. Jotkut eivät tunne syyllisyyttä, vaikka pitäisi. Kokonaan ilman syyllisyydentunnetta ei voi kasvaa moraalisesti.

Ihminen on voinut myös huomaamatta oppia, että hyväksyntä pitää  ansaita teoilla ja pärjäämisellä. Vaikka kaikki me olemme yhtä arvokkaita.

Miten syyllisyyttä voisi vähentää? Tosiasioita tarkastelemalla. Osoittamalla, ettei syyllisyyttä tunteva ole todellisuudessa syy johonkin pahaan. Ihmisen pitäisi oppia pysähtymään aina, kun vahvat - syyllisydentunteetkin- tunteet nousevat mieleen. Silloin voisi  tarkastella ja tutkiskella tunteitaan. Myös puhua niistä läheisille.

Lopulta voi antaa anteeksi itselleen. Ja elämä jatkuu.

Anteeksi nyt mahdollisille lukijoille noista videolinkeistä. Kyllä tämä ajan kanssa tasaantuu, enkä käytä niitä jokaisessa postauksessa. Marja on nyt vain niin kovin innostunut uudesta oppimiskokemuksestaan

Lähteet: Helsingin Sanomat 18.5.2017

Kirpparilöytöjä ja vintage-tunika päällä

Pidän vanhoista tavaroista ja siitä - lähinnä itse unelmoimastani - vanhasta hyvästä ajasta. Retro ja vintage jakaa helposti ihmisiä. Siitä joko tykkää tai sitten ei. Joku ei suostuisi ottamaan kotiinsa melkein maalit menettänyttä, kulunutta ja vähän kulahtanutta kaappia. Yksi ystäväni kammoaa vanhoja esineitä mahdottoman rumina ja käyttää sisustuksessaan - hän osaa muuten sisustaa kauniisti - moderneja esineitä ja huonekaluja. Kukin tavallaan. Taidamme olla kaksi eri heimoa. Minä vain yrittelen sisustamista -nimenomaan yrittelen -,koska en osaa hahmottaa kokonaisuuksia.

Seuraavaksi itse ottamiani "valokuvia" näistä kirpparikaunokaisista.

Iskin silmäni oitis tähän vanhaan sairaalakaappiin kirpparilla. Kille-kissakin näyttää taas olevan touhussa mukana. Halusin talosta pois toisen 1980-luvun kaapin ja tilalle tuli tämä. Tuunasin sitä vain rapsuttamalla irtoilevaa maalia pois.

                                  Tämä on se kauhea 1980-

                                  luvun kaappi, jonka hei-

                                  vasin pois. Ja tilalle tuo

                                  ahaalla oleva kaappi.

Tähän väliin videoklippi you tube:sta. Sophia Lorenin Americano sopii hyvin näiden vanhojen tavaroiden joukkoon: viatonta 1950-lukua. Videossa myös sen ajan miestähtiä Marlon Brandosta John Wayneen. 

Seuraavaksi vanha geologin työlaukku, joka ulkoa päin näyttää vanhalta, mustalta, kuluneelta laukulta, mutta kun sen avaa sisältä paljastuu solkien ja nahkaremmien maailma. Se sopi hyvin tyttäreni kahvikapseli laatikoille.

Löysin myös kirpparilta vintage-tunikan 1970-luvulta. Koko on nykyisiä kokomerkintöjä suurempi. Vaatteet tehtiin ennen kestämään ja tämäkin tunika on melkein uuden veroinen. Kuosi on aika hurja, mutta voin tätä silti joskus käyttää.

              Miehen erikoinen autotalli taustana.

Voi taivas, näyttääpä tuo tunika melkoiselta kuvissa. Aivan kuin vanhan ajan kotitakki. Ehkä se on siihen käyttöön tarkoitettu? Ja minä näytän oikealta tädiltä se päällä. No, täti-ihminenhän minä olenkin jo. Mutta olenko jo niin sanottu kukkahattutäti?

Vanheneminen tekee vähän kipeää

Kun ikää tulee ja tulee, alkaa ymmärtää elämän rajallisuuden. Kuolema viipyilee välillä mielessä. Varjot pitenevät. On sanottu, että ihmisen hauta on jumalten kehto. Että uskonnot olisivat syntyneet kuoleman pelosta.

Tällä hetkellä en pelkää kuolemaa. En voi vannoa, etteikö se vielä joskus pelottaisi. Kuoleman kauhu kuuluu ihmisen osaan. Uskon sielun kuolemattomuuteen. Välillä nojaan murjottuna ja haavoilla uskoon, toivoon ja rakkauteen. Olisi onnekasta kuolla elämästä kylliksi saaneena.

Iän myötä tulee varmasti kaikenlaista kremppaa ja sairautta. Vielä olen saanut olla terve (koputan puuta). Iän lisääntyminen on auttanut minua itseni hyväksymisessä. En jaksa enää välittää kovin paljon siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Tämä on minun, oma, ainutkertainen elämä. Kukaan ei elä sitä puolestani. Itsensä hyväksymisen tunne alkoi voimistua muutama vuosi ennen viisikymppisiä.

Eräs, jo kuollut ystäväni, tapasi sanoa aina erotessamme: nähdään taas, jos Jumala suo. Ihailin aina hänen antautumistaan nöyränä ja paljaana Jumalan käsiin. Itse en siihen kykene.

Joskus täytyy käydä lähellä kuolemaa, jotta oppii arvostamaan elämää. Ihminen kuolee samalla tavoin kuin on elänyt: jos uskaltaa elää, uskaltaa myös kuolla.

Ajattelin

ennen kuin kuolen

alan muistella

että muistelin.

Olen huomannut, että olen iän kertyessä alkanut suhtauta muihin naisiin sisarellisemmin. Miehiin suhtaudun aika neutraalisti. Ai, tommonen mies tuossa ja tommonen tuolla.

Ljudmila Ulitskajan romaanihenkilöm Daniel Stein pohtii vanhenemista:"Olennaista on, että vähin erin elämän alkaa ymmärtää kokonaisvaltaiseksi. Aiemmin koin vahvasti elämän hierarkkisuuden ja jaottelin aina sekä tapahtumat että asiat niiden merkitysasteen mukaan. Se kokemus on nyt katoamassa, "merkittävä" ja "merkityksetön" paljastuvat samanveroisiksi, tai pikemminkin merkitykselliseltä tuntuu se, mitä juuri sillä hetkellä teet..."

Osaan itsekin olla enemmän läsnä hetkessä, elää hetkessä, kuin nuorempana. Elämään on tullut jonkinlaista helppoutta ja huolettomuutta. Minulle vanheneminen ei ole kauhea romahdus. Nykykulttuurissa palvotaan nuoruutta, ja jotkut vanhenevat naiset eivät halua päästää irti vaan pysyä edelleen nuorennäköisenä. Siihen sitten helposti tulee mukaan nämä ikuisen nuoruuden-toimenpiteet, plastiikkakirurgia ja muu sellainen. Mutta tosiasia on se, että vanha nainen muuttuu tässä yhteiskunnassa näkymättömäksi. Häntä ei huomata. Ei katsota. Monissa muissa kulttureissa vanhoja ihmisiä kunnioitetaan ja arvostetaan. En minäkään hypi riemusta kattoon, kun huomaan taas uuden rypyn. Mutta jotenkin ajattelen, että tämä kuuluu mennä näin.

Ihailen entistä sosiaali- ja terveysministeriä Vappu Taipaletta. Hän on 77-vuotias ja tykkää olla mummo ja ajaa mummojen asiaa. Hänen mielestään vanhoista ihmisistä puhutaan syyllistävästi taakkana, mutta he eivät ole kestävyysvae vaan kestävyyden tae.

Vappu Taipale puhuu myös mummouden tummemmista sävyistä: "On mummoja, jotka osallistuvat lastenlasten hoitovastuuseen aina uupumukseen asti. On kaikkeen tyytymättömiä tai kaikkeen puuttuvia isoäitejä, pulloja kalistelevia mummoja sekä vanhoja naisia, joita oma suku käyttää härskisti hyväkseen. Isoäitejä on joka lähtöön."

Vuonna 2001 Vappu Taipale  aiheutti kohua kertoessaan julkisesti kokeilleensa LSD:tä 1960-luvulla. Hän on koulutuseltaan muun muassa psykiatri. Ei ollut harvinaista 1960-luvulla psykiatripiireissä kokeilla LSD:tä oman tajunnan tutkimiseen. Taipale itse sanoo: "Kyllä mummon pitää olla ollu hurja nuoruudessaan. Hän voi olla hurja vanhuudessakin."

Taisi vihdoinkin onnistua videon laitto. Jee! Eva Dahlgren on  upea vanheneva  nainen ja tuo video näyttää myös hänen karismansa. Laulu on yksi lempilauluistani jo aivan nuoruudesta lähtien.



Lähteet: Ljudmila Ulitskaja Daniel Stein, Helsingin sanomat 13.5.2017

Rotevasti ulkohommissa ja You Tube innostus

Vihdoinkin lämmintä. Aurinko. Missä olet piileskellyt, aurinko? Miksi minulla pitää aina olla kevätaikaan kasvimaanlaitossa  kumpparit jalassa, vaikka olisi lämmin. En ymmärrä. Ehkä ne antaa jonkinlaisen  "oikeasti kunnon töissä"-tunteen. Kesällä jalkaan sujahtaa lenkkarit tai varvassandaalit. Mutta keväällä pitää patsastella kumppareissa.

Ylinpänä kuva  monivuotisen mausteyrtti lipstikan vasta maasta nousseista hennoista ja ujoista taimista. Tämä seuraava kuva on kasvimaasta ennen kylvötöitä.

Tänään ja eilen sain siis uurastaa onnellisena kasvimaalla. Ulkotyö tekee niin hyvää keholle ja mielelle. Ja kasvimaahommissa näkee viikon parin päästä konkreettisia tuloksia: pikkuruiset taimet nousee maasta. Vihertää. On kesä. Oliko se jokin kiinalainen sananlasku: Jos haluat olla onnellinen, ryhdy puutarhuriksi.

Raahasin myös raparperien ympärille hirsiä, joita pidän niin kauniina. Aiemmassa postauksessa on koko vanha puu fanitukseni.Makunsa kullakin. Olen aiemmin selittänyt kasvimaan historiaa. Kun muutimme tähän taloon, se oli ollut kymmenen vuotta asumaton, ja takapihalla oli niitty, jonka ruumiinvoimaisesti muutin kasvimaaksi. Irrotin ja ähersin pois pintamaan kasvustoineen ja laitoin uutta multaa tilalle.

Kasvimaankin tein tapojeni mukaan spontaanisti, nopeasti ja heti. Ilman selkeitä suunnitelmia. Marja taas sähelsi. Mies nikkaroi reunat penkeille. Spontaani toiminta oli virhe. Olisi ollut järkevää tehdä penkit kompaktimmin, siis penkki penkin viereen, etteivät rikkaruohot valtaisi penkkien väliä.

                             Huvittava hattu suojaa auringolta.

No, minä tein penkin sinne ja toisen tänne. Hääräilin innoissani. Reunustettujen penkkien väliin jäi paljon tyhjää tilaa, joka työnsi joka kesä armottoman paljon rikkaruohoja. Se vaati paljon kitkemistä, jos halusin pitää kasvimaani kauniina. Kyllästyin tämän turhan tilan kitkemiseen - itse penkeissäkin oli tarpeeksi kitkemistä- ja laitoin sitten maansuojakatteen  ja sen päälle kuormallisen soraa.

Se oli aikamoinen roudaaminen - sora on raskasta -  kottikärryillä kuorma toisensa perään. Mutta silti ahkerat voikukat ovat löytäneet paikat, joissa rehottaa. Joudun kitkemään tyhjää aluetta vieläkin ,mutta huomattavasti vähemmän kuin ennen. Suhtautumiseni voikukkaan on vähän ristiriitainen: se on sekä ravintokasvi että rikkaruoho. Käytän keväällä ja kesäaikaan voikukan lehtiä salaateissa. Myöhemmin myös kukkia. Niistä voi tehdä myös makoisaa voikukkaviiniä. Nupuista teen joskus suomalaista kaprista. Ryöppään ja maustan ne ja säilön oliiviöljyyn. Ovat hyviä ,sopivan kirpakoita. Voikukkahan on vanha rohdoskasvi: se muun muassa puhdistaa maksaa ja parantaa aineenvaihduntaa.

                              Kille-kissa osallistuu tavoilleen
                              uskollisena kylvöhommiin.
                              Nyt kylvin, kesäkuun puolella
                              istutan kesäkurpitsan ja avo-
                              maan kurkun taimet.

Työkalu kuvia:

Nämä työkalut roikkuivat autokatoksen seinällä jo silloin, kun muutettiin. En edes tiedä tuon keskimmäisen esineen käyttötarkoitusta. Mutta taas vanhan, hyvän ajan haikailijana pidän esineistä, koska ne on niin kauniisti ruostuneita, elämää nähneitä.

                             Tämän päivän selfie-harjoittelun
                             tulos: edelleen kehno

Uusi oppimiskokemus: Löysin eilen you tube:n Nyt olen ihan innoissani. Minun lempikappaleet on melkein kaikki samassa paikassa. Kerrankin olen syvästi kiitollinen digimaailmalle. Kuuntelin lempimusiikkiani yöhön asti.

Yritän nyt laittaa tähän linkin. Sophia Lorenin Americano. Vanhaa, hyvää aikaa rakastavaa ihmistä se ilahduttaa. 1950-luku, vilpittömyys. Mukana videolla myös muun muassaMarlon Brando ja John Wayne.

https://www.youtube.com/watch?v=CdQqIkx3V88

En näköjään  osaa vielä laittaa linkkiä you tubesta. Täytyy taas nojautua kolleegaan.

Ajatuksia blogi kirjoittamisestani

Eilen oli aikaa lukea enemmän toisten naisten blogeja. Tämä on muuten ihmeen naisvaltainen harrastus. Onko se sukupuolittunut? Onko naiset aina enemmän tunteiden vallassa kuin miehet? Purkavatko, pohtivatko ja kuvailevatko naiset elämäänsä enemmän muun muassa kirjoittamalla, valokuvaamalla? Vaikuttaa siltä. Se on toisaalta vain hienoa. Naiset elävät kokonaisvaltaisemmin kuin miehet. En tiedä, onko se hyvä asia, kun en ole mies, enkä voi verrata...

Luin siis blogeja. Ne olivat niin hienoja, viimeisteltyjä, kauniita, upeita! Kärvistelen nyt taas digi-itsetuntoni raunioilla. Huomasin, että kirjoitan aivan liian pitkiä sepustuksia verrattuna kokeneiden blogi-kirjoittajien teksteihin. Ja joku vielä blogissaan sanoi, että huonojen valokuvien laittaminen blogiin on lukijoiden epäkunnioittamista. Ei tämä minulla mene niin. Kirjoitan näitä raapustuksia innostuneena ja impulsiivisesti. Kunnioitan silti kaikkia ihmisiä. Kaikilla on sama ihmisarvo. Olen kirjoittanut tästä yhdessä aikaisemmassa postauksessani, se oli nimeltään Suvaitsevaisuuta, please. Minusta on kohtuutonta olettaa,että kaikilla blogi-kirjoittelun aloittelijoilla olisi järjestelmäkamerat ja heti kyky valokuvata. Ja olla valokuvissa.

En todellakaan osaa vielä valokuvata, mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö kunnioittaisi mahdollisia lukijoita. Yritän opetella valokuvaamaan ensimmäisellä ja edullisella älypuhelimellani.

Tuntuu että tärkeää - siis omasta mielestäni - kirjoitettavaa asiaa on hirveän paljon. Tuli mieleen nyt tässä, että joku kysyi minulta facessa, miten tehdä rahaa bloggaajana. Yleistyvä käsitys kai on se, että blogin pitäjät tienaavat rahaa. Minä en ainakaan tienaa mitään. Vastasinkin tälle face-kyselijälle, ettei blogia tehdä rahasta vaan täytyy olla aito innostus ja mielenkiinto niihin asioihin, joista kirjoittaa. Face-kyselijä oli hyvin hämmästynyt: että pitäisi itse kirjoittaa, voitko auttaa siinä, onpa paljon työtä ilman rahaa (ihmettelin mielessäni voi hyvä taivas ja ristus jeesua...). Hän ei varmaan enää käy blogillani.

Omasta blogi-kirjoittelusta oivalsin, että en halua tarjota vain viihdettä vaan myös vähän parantaa maailmaa. Toki pidän myös kaikesta kauniista, mutta kauneuskäsityksetkin vaihtelevat. Mutta onko maailmanparantamiselle (tuleepa paljon muttaismia), oppimiskokemuksille ja ehkä vähän omituiselle (omituinen höpöttäjä) ajatuksenjuoksulle omat areenansa. Onko blogi väärä paikka? Ehkä on. Ehkä ei. Taitaa olla niin, että suurin osa blogeihin menijöistä, menee blogeihin rentoutuakseen. Ja siksi blogin pitäisi olla viihdyttävä.

Mutta minä jatkan taisteluani tuulimyllyjä vastaan (totean dramaattisesti). Kai tämä tässä ajan kanssa petraantuu ja asettuu uomiinsa. Hope so. Ja tämäkin raapustelu oli "hyvä blogi-sääntöjä" vastaan. Ei selkeä ja paljon turhia sulkumerkkejä. Mutta se ei tarkoita kunnioittamisen puutetta tai ylimielisyyttä.