Minulla on tähän ikään nähden ollut melkoisesti surua. Isä teki itsemurhan. Äiti kuoli viinaan. Kuten melkein kokonaan äidin suku. Paras ystäväni päätyi myös itsemurhaan. Olen surrut paljon. Jokaisessa suruprosessissa olen käynyt läpi kieltämisen, vihan, masennuksen. Viimein lopulta hyväksynyt menetyksen.
Voiko tuskaan kuolla? Tätä pohti konsultti ja tietokirjailija Kristiina Blom. Hänen miehensä ilmoitti haluavansa avioeron. Blomin mielestä avioliitossa oli mennyt ihan hyvin. Siksi hän järkyttyi täysin miehen sanoista. Blom oli sairastanut myös rintasyövän pari vuotta aikaisemmin.
Hän päätti kohdata surunsa. "Tiesin, että jos en pakene, opin itsestäni paljon. On asioita, joita elämästä voi ymmärtää vain silloin, kun kohtaa ankaran surun." Tuskaan suostuminen lisäsi muun muassa itsetuntoa.
Surun pakeneminen
Osa ihmisistä välttelee surun kokemista. Esimerkiksi liikaan työntekoon, päihteiden käyttöön ja kaikenlaiseen puuhasteluun. Jotkut saattavat erakoitua ja vältellä muita ihmisiä.
Osa ihmisistä välttelee surun kokemista. Esimerkiksi liikaan työntekoon, päihteiden käyttöön ja kaikenlaiseen puuhasteluun. Jotkut saattavat erakoitua ja vältellä muita ihmisiä.
Pakotavat ovat aluksi jonkinlaisia selviytymiskeinoja. Ne helpottavat arkea surun keskellä. Isona vaarana on, että ihminen jää niihin jumiin. Astuu suruansaan.
Erilaisia suruja
Suru yhdistetään yleensä kuolemaan. Vaikka avioero, terveyden tai muun tärkeän menetys aiheuttaa myös surua. Työn menettäminen on todella iso asia. Sen surulle ei anneta samanlaista lupaa kuin läheisensä menettäneelle. Mutta työn menetyskin on yhden ajanjakson kuolema.
Nuoruuden hiipuminen ja vanheneminen on joillekin naisille iso suru. Luopumiseen liittyvää tuskaa saatetaan välttää kauneusleikkauksilla ja nuorekkaalla pukeutumisella.
Suru ei ole vain alakuloista mielialaa. Siihen voi kuulua myös vihaa, katkeruutta, merkitsemättömyyden tunteita.
Surevan lohduttaminen
Lohduttaminen voi olla vaikeaa. Työnsä menettäneelle ei kannattaisi sanoa. Että hän on vielä nuorehko ja huippuosaaja. Sellaisille löytyy aina ennen pitkään työtä. Sairastunutta ei kannata lohduttaa sanoilla, että onhan sinulla hyvä perhe tukenasi.
Lohduttamisen ydin on se, että antaa surevan surra rauhassa. Hän voi puhua, jos siltä tuntuu.
Surevalle voi tarjota ihan käytännön apua. Silti kannattaa kysyä suoraan, haluaako hän sitä. Surevalle voi ehdottaa vaikkapa valmiiden ruokien tuomista, siivousapua. Kaikkeen on kuitenkin kysyttävä lupa. Halaamiseenkin. Yksinolon halua on kunnioitettava.
Millä tavoilla sinä suret?
Lähteet: Helsingin Sanomat 2.8.2018, kuvat omat
Kuvat sopivat hienosti tähän tekstiin. Surra voi niin monella tapaa.
VastaaPoistaMinulla surun lääkettä on juuri tuo puuhastelu. Siksikin, että minulla on aina ollut se onnellinen tilanne, että tekemistä riittää.
Tehdessä käsillä jotain, mieli vaeltaa omia polkujaan. Kun tuntee vihaa meneillä olevan työn tekee korostetun ripeästi. Toisinaan taas tekeminen on verkkaista ja sitä saa itsensä kiinni epätyypillisistä tauoista. Joskus taikinaan virtaa ekstra suolaa silmistä jne. Vihasin lapsena, kun äitini sanoi työn olevan parasta lääkettä suruun, nyt MELKEIN allekirjoitan sen.
Leppoisaa lauantaita sinulle Marja!
Kiitos, Kirsti, kommentistasi.Hienoa että olet löytänyt tapasi surra. Olen ymmärtänyt, että tänä kesänä sinulla on ollut paljon surua tyttäresi munuaistaudista. Siinä on varmasti useampikin taikina alustettu myös kyyneleillä.Tosiaan ajatukset voi liihotella ihan vapaasti samalla kun kädet tekevät, jos tekeminen ei ole liian monimutkaista ja vaikeaa. Hyvää lauantai päivää sinulle!
PoistaHuomenta Marja.Aivan loistavia kuvia olet laittanut :) tekstikin taas hyvä,syvällinen. Sellainen ihminen ,joka on itse kohdannut surua paljon voi lohduttaa toista. Ja ymmärtää. Tilan antaminen toiselle on äärimmäisen tärkeää; ei neuvot tai "viisauksien "jakaminen.
VastaaPoistaHyvää lauantaipäivää.
Ai niin,kysyit,miten sinä suret; no,ehkä tapani on kääntyä sisäänpäin, vetäytyä joksikin aikaa, ,,jotain sellaista,,, kaikki on käsiteltävä itsekseen,, nuo kaikki suru/kriisivaiheet kuuluu käydä läpi vapautuakseen jälleen iloon,, entistä vahvempana
Kiitos, Tuula, kommentistasi. Minä olen vielä nöyrä oppityttö tuon kännykällä valokuvaamisen kanssa. Ehkäpä joskus vuosien päästä rohkaistun ostamaan oikean kameran.Varmaankin ne omat eletyt surut tosiaan auttavat ymmärtämään toista surijaa. Ei niin kauheasti ole tuputtamassa mitään "elämänneuvoja" ja kannustamassa, kun toinen ei sitä todellakaan jaksaisi.Kuten kirjoitin Kirstin kommenttiin on hienoa ja hyvää, että olet löytänyt tapasi surra. Leppoisaa viikonloppua sinulle!
PoistaOlet kyllä Marja kokenut suuria suruja. Pakko sanoa, että olet todella upea, vahva ja aito nainen ja avoin, monta niin merkittävän hienoa ominaisuutta ihmisessä. <3
VastaaPoistaSurua käsittelen niin, että ensin vetäydyn luolaan, yleensä päivän makustelen ja sitten siitä lähden toipumaan. Mutta surua on niin monenlaista ja monen kokoista, että riippuu täysin surusta.
Mukavaa sunnuntaita <3
Kiitos, Tiia, kommentistasi. Surua on ollut yllin kyllin. Nuo kehusi saavat minut punastumaan. Kovinkaan vahva en ole. Mutta kuin ruoho taivun tuulessa, mutta en katkea. Vetäytymisellä ainakin hetkeksi saa pohtia ja surra rauhassa. Mukavaa viikon alkua sinulle!
PoistaHeti pysähdyin tuohon vanhenemisen suremiseen, kun se on minulla ajankohtaista. Se vanheneminen ja sen tajuaminen siis, mutta en minä ole vielä alkanut ainakaan tietoisesti surra. Olen vasta nuorekkaan pukeutumisen asteella :)
VastaaPoistaKun todella suren jotain, olen yleensä ensin hirveän vihainen ja huudan. Itku tulee sen jälkeen. Joitain asioita suren hiljaa ja pienellä tunteella, esimerkiksi koiran vanhenemista, johon yritän totutella jo etukäteen.
Kiitos, Eeva, kommentista.Hyvä että et vielä sure vanhenemista. Siihen on kyllä tulevaisuudessa aikaa anteliaasti. Sinä osaat jollakin keinoin tuntea ja ilmaista surua. Vaikka sitten vihalla. Minusta surra voi itselleen sopivalla tavalla. Lemmikin vanheneminen ja raihnaistuminen - sama prosessi meilläkin toisen kissan kanssa - on hyvinkin kipeää surua. Kivaa viikon alkua sinulle!
Poista