Tein kuntoilusta pysyvän tavan mm. näillä vinkeillä

Käyn reippaalla kävelylenkillä neljä kertaa viikossa ja kuntosalilla 2-3 kertaa. Jos minäkin änkyrä olen saanut nämä tavoiksi. Kuka tahansa muukin pystyy tekemään kuntoilusta tavan.

Liikuntapsykologi Anu Kangasniemi on kirjoittanut kirjan Tavoitteesta tavaksi, jossa hän antaa ohjeita tavan muodostumiseksi.

Monet kuntoilua aloittavat tekevät sen virheen, että aloittavat liian rankasti. Liian suurin odotuksin. Ja sitten jossakin vaiheessa ei ole enää yhtään kivaa.Ja kuntoiluharrastus jää vähitellen pois.

Meillä on - ikävä kyllä, virheellisesti -ajatusmalli. Että vain tietyntyyppiset ja näköiset ihmiset harrastavat liikuntaa. Vaikka sitä voi harrastaa jokainen.

5 Neuvoa jotka auttavat elämäntapamuutoksessa:

1) Pydähdy tarkastelemaan tapojasi etäämpää. Onko aina pakko syödä jonkun tv-ohjelman aikana. Onko pakko tissuttaa viiniä?

2)Hyväksy se, ettei ponnistelu ole vain kivaa. Se myös sattuu niin maan hemmetisti.

3)Älä aseta itsellesi liian suuria tavoitteita.

4)Älä vertaa itseäsi muihin ihmisiin. Aseta itsellesi aivan omat tavoitteet.

5)Elämäntapamuutoksessa ei ole kyse vain jonkun aikaa kestävästä kuntokuurista. Kyseessä on loppu elämä.

Lähteet: Helsingin Sanomat 10.8.2017, kuvat Pexel

Lapsuuden turvattomuus ja siitä selviämiseni

Lapsuuteni oli perusturvaton. Onneksi meitä oli neljä sisarusta. Saimme jonkinlaista turvaa toisistamme. Isä masentunut, johon kuolikin. Äiti iloluontoinen alkoholisti. Ajattelen, että hän oli sairas. Ei vain surkea juoppo. Olen antanut vanhemmilleni anteeksi. Kaiken. Alkanut elää Omaa Elämääni.

Vaikka lähtökohdat ei olleet kummoiset, minulla on ihan hyvä elämä. Hyvä arki. Koputan puuta. Olen joutunut työstämään lapsuuttani ehkä enemmän kuin turvallisen lapsuuden elänyt ihminen. Mutta tunnen syvästi, että jotakin tärkeääkin sain lapsuuden kokemuksista. En ole ikinä halunnut rypeä itsesäälissä. Koska se ei johda mihinkään. 

En oikeastaan tiedä, onko blogeissa yleensä tällaista jonkinlaista itsetilitystä. Olen vasta aloitteleva blogin pitäjä. Mutta sattuu nyt huvittamaan. Niinpä tilitän. Kirjoitan yleensä impulsiivisesti. 

Seuraan oikeastaan vain kahta muuta blogia. En halua päivässä kuin kaksi tuntia (max) some ja blogi tietsikointia. On niin paljon muutakin tekemistä. Etenkin lukemista ja luonnossa liikkumista, kuntoilua... Seuraamani blogit ovat ihanan konkreettisia.Arkielämää. Tekee minulle hyvää. Ei mitään minunlaisia haihatteluja.

Mutta tämä nyt vain on minun blogi. Ja kirjoitan aina mitä sattuu tulemaan mieleen. Ihmiset ajatelkoon rauhassa mitä ajattelevat. Ei se minua hetkauta. Olen jo aika paljon tai niin paljon kokenut.



En voi olla laittamatta tähän niin sanottu itsetilitys postaukseen Veskun tulkintaa Eino Leinon runosta Nocturne. Se on omalla tavallaan samalla vähän surullinen mutta valoisa. Jos tämä on se tarkoittamani video youtubesta, siinä on hyvin kauniita kuvia. Digiblondi ei voi koskaan olla varma mistään. "Jännittävää" elämäähän tämä on.

Olen halunnut katkaista pahan kierteen omien lasteni kanssa. Niin hyvin kun olen jaksanut. He ovat saaneet omistautunutta hoivaa vauvasta asti. Molemmat ovat vähän ristiriitaisia  ja luovia persoonallisuuksia. Kuten ehkä isänsä (kirjoittanut kaksi romaania, soittaa useita instrumentteja ja laulaa) ja äitinsä, joka on kirjoittanut lapsesta asti pöytälaatikkoon ja maalannut.

Mutta heidän tuskin tarvitsee käydä psykoterapiaa läpi, jotta lapsuuden traumat aukeaisivat. Kuten minä kävin sen aikoinaan läpi. Osittain psykologian opintoihin liittyen. Meillä oli sellainen professori , että hän melkein vaati, että opiskelija käy läpi psykoanalyyttisen (psykodynaamisen) terapian. Tuli sitten käydyksi. Moni trauma aukesi. Tuskallista se oli. Mutta kannatti loppu elämää ajatellen. Se lisäsi itsetuntemusta ja samalla ihmistuntemusta. Nyt hengitän ja elän melko vapaasti. Tai tunnen, että minussa on sisällä vapaus ja riippumattomuus. Vaikka ulkonaisesti arki sitoo energiaa työhön. Mutta saan myös paljon ilon hetkiä työssäni. Nykynuoret ovat ihmeen suvaitsevaisia, rohkeita ja fiksuja!

Lapsena koetut traumaattiset, vaikeat kokemukset voivat aiheuttaa myöhemmin mielen ongelmia. Esimerkiksi masennusta, neurooseja ja persoonallisuushäiriöitä. Persoonallisuushäiriö on vakavampi ongelma kuin neuroosi. Siitä ei voi koskaan kunnolla parantua. Kuten neuroosista voi. Persoonallisuushäiriöitä on muun muassa narsistinen persoonallisuus, epävakaa persoonallisuus, eristäytyvä persoonallisuus, epäluuloinen persoonallisuus...

Traumat voivat pysyäkin vain alitajunnassa, piilossa. Voi ehkä olla, että kiireisen elämän järjestäminen itselleen, on vain pakoa traumoista. Ei ole aikaa pysähtyä. Silloinhan mieleen voisi tulla vaikka mitä.

Mutta vanhuus voi muuttaa tilanteen. Varjot pitenevät. Ihminen haurastuu, hidastuu, muuttuu ehkä vähän heikommaksi - siis hyvin vanhana. Silloin traumat voivat tulla alitajunnasta tietoisuuteen.Mutta siinä on mahdollisuus myös eheytyä. Erikssonin kehitysteorian mukaan vanhuuden kehitystehtävä olisikin eheytyminen. Muistelemalla menneisyyttä koota itsensä täysin omaksi itsekseen.

Psykologiassa on kiintymyssuhdeteoria. Sen mukaan pienellä lapsella pitäisi olla ainakin yksi turvallinen kiintymyssuhde. Yleensä se on äiti. Jos ei ole turvallista kiintymyssuhdetta, lapsi alkaa käyttäytymisellään oireilla tätä. Ja turvaton kiintymyssuhde usein toistuu nuoruuden ja aikuisuuden ihmissuhteissa.

Uusi yksinäisyyden ja surun uhka on myös täällä somessa. Etenkin nuorilla tykkäysten tai seuraajien saaminen on niin riippuvuutta aiheuttavaa, että jos niitä ei saa, nuori kokee olevansa jotenkin huono.

Mutta niinhän se on Eino Leinon sanoin: meillä on tahto, mutta ei aina voimaa parempaan.

Lähteet:  kuvat Pexel

Musiikki lievittää stressiäni

Kuuntelen aika paljon musiikkia. Etenkin kuulokkeilla youtubesta. Joskus vinyylilevyjä vanhalla levysoittimella. Pikkasen jo vähän retroa. Käyn aika harvoin live-keikoilla. Nuorempana kävin paljonkin. Mieheni soittaa kitaraa, pianoa, viulua, selloa ja laulaa. Live-musiikki lankeaa luonnostaan osakseni.

Vanha rakas Juicen laulu Kaksoiselämää. Toimii aina vain minulla. Siinä on niin viisaat sanatkin.

Itse lauloin aikanani punk-bändissä. Hurja nuoruus. Punainen siilitukka. Nahkahousut. Olin silloin uskottava about 15-vuotias.

Nykyisin -  vanhemman puoleisena rouvana -  kuuntelen poppia, rokkia ja klassista. Musiikki vaikuttaa voimakkaasti tunteisiin. Se rauhoittaa. Tekee iloiseksi. Tai haikean melankoliseksi. Biisistä riippuen. Musiikki auttaa minua käsittelemään tunteita. Jos olen kuin myrskyn merkki ja salamat sekä ukkonen siihen päälle, pahalla tuulella. Luukutan Doorsia tai HIM:iä täysillä. Kyllä täti-ihminenkin kuuntelee välillä  vähän raskaampaakin musiikkia.

Pop tai rock bändeistä ja laulajista tykkään melkein laidasta laitaan - en ole kovinkaan ronkeli: Haloo Helsinki, Juha Tapio, Vesku, J. Karjalainen, Juice, Ismo Alanko, Pelle Miljoona (ne vanhat punk ajan laulut), Leevi&The Leavings, Chisu, Amy Winehouse, Eva Dahlgren, Nancy Siatra sekä isänsä Frank Sinatra, Doors, HIM...Klassisesta etenkin Bach.

Musiikki on taidemuodoista eniten ja laajimmin aivoihin vaikuttava ja sitä myöten tunne-elämään. Musiikki lievittää stressiä, parantaa keskittymiskykyä ja kohottaa - vähän musiikista riippuen - mielialaa. Etenkin live-musiikki. Mutta kyllä kotona kuunneltukin vaikuttaa voimakkaasti. Musiikin on todettu aivoinfarktin ja parkissonin taudin kuntoutuksessa hyväksi välineeksi.

Klassisen musiikin konsertti tai mikä tahansa live musiikin-keikka on myös aina sosiaalinen kokemus. Ollaan yhdessä joukkona, joka tykkää samasta musiikista.

Taidanpa ruveta kuuntelemaan Amy Winehousea. Se on niin keinuvan jazzahtavaa, että rentoudun. Stressitasot  laskee. Melkein tunnen kuinka aivot raukenevat ja relaavat.

Minkälainen musiikki saa sinut rentoutumaan?

Helsingin Sanomat 3.8.2017, kuvat Pexel, youtube

REILU VIISIKYMPPISEN AKAN PERJANTAI ILTA

Ehkä arvaattekin, ettei mene niin sanotusti lujaa.

Ei mitään sovittua. Rauhallista.

Saan olla kotona. Kotikissa.

Mies on parin päivän työkeikalla.

Rauha rakkausrintamallakin. (Miksi sanoin rintamalla? Ikään kuin meillä olisi sota käynnissä?Ei ole.Ei kai. Tällä hetkellä.)

Tytär piirtää tapansa mukaisesti. Hän pyytää apuja värien valintaan.Taas tapansa mukaisesti. "Kun sä oot niin paljon maalannut." Olenko? Kai sitten.

Sanon puolihuolimattomasti:"Sulla on siinä niin paljon pastellisävyjä, paa kontrastiksi jotakin kylmempää." "Niin ku tumman sinistä", sanoo hän. Minä:"Vaikka sitä, mutta kato sävy kunnolla." Ei mene kovin kauan, kun hän tulee taas ja pyyttää nyt apuja siihen, miten vesi näyttäisi vedeltä.

Tyttärellä on hieno kuva tekeillä.

Olen - niin kuin äidit yleensä - tyttärestäni ylpeä. Hän kirjoitti tänä keväänä ylioppilaaksi. Mutta ei päässyt lääketieteelliseen. 

Vain sinne. Minnekkään muualle ei halunnut hakea. Eikä hae.

Itsepäinen. Kuten äitinsä. Nyt aikoo laskea koko talven. Pitää kuulemma kypsyä matematiikassa. Lisää.

Nuoruuden ehdottomuus. Tuttua.

Yhden ehdon olen asettanut. Hänen on haettava ensi keväänä myös Tarttoon Viroon. Sinne pääsee, jos on valmis maksamaan isot lukukausimaksut. Tytär suostui ehtoon. Ehkä hänestä joskus lääkäri tulee. Vaikka olen esittänyt paljon lääketiedettä lähellä olevia vaihtoehtoja: Neuropsykologia, biologia...Ei kelpaa. Äitinä olen vähän huolissani. Kuulemma turhaan.

50+ akka päättää raikkaan sateisen metsälenkin jälkeen kirjoittaa yhden runon, joka on tykytellyt päässä koko päivän.

En siivoa. En taaskaan viikkosiivousta. Voisi joku muu välillä. Ei tämä pieni sotku minua haittaa. Eikä näköjään muitakaan perheenjäseniä.

Runon jälkeen päätän kuunnella Ismo Alankoa, josta olen sitkeästi tykännyt jo yli 30 vuotta. Hän on lahjakas. Alati uudistuva. Aika tylsä perjantai ilta? Mutta työn yltiösosiaalisuuden vuoksi nautin välillä yksinolosta perheen kanssa.

               Jo  vähän  syksyiset horsmat.

Säädän tietsikan soittamaan Ismo Alankoa, jotkut kootut tai muuta sellaista. Kuuntelen kuulokkeilla. Ensimmäisenä tulee: vittu kun vituttaa. Minua naurattaa. Suorastaan aivan hirnuttaa. "Mua itketti kun olin vauva. Lapsena keljutti. Sitten musta tuli nuori ja alkoi vituttaa..." Hyvät sanat. Suomalainen mies:"Älä tyrkytä mulle terapiaa, kierrän kriisiryhmänne kaukaa. Vittu kun vituttaa aamusta iltaan..." Juuri näin. Näinhän se on. Ainakin välillä.

Sitten Taiteilijaelämää. "Minä, Melleri ja Morrison." On työlästä  ja raskasta olla taiteilija, kun pitää pakkotilanteessa (pakko saada kamaa, siis esimerkiksi amfetamiinia) rikkoa lasten säästöpossut. "Muuten kylddyyri kyykkii pusikossa paskalla." Refloissa. "Rakkaus on ruma sana. Kaipaus soi kauniimpana." Ehkä näin onkin. Mietiskelen "syvällisesti". Itse asiassa minulle ihan sama miten se sanotaan. Kyllä sen aistii ilman sanojakin - rakkauden.

   Kesäkukatkin näyttää vähän syksyisiltä, vaikka on vasta elokuu.

Ja lisää Alankoa. Kunnes alkaa väsyttää. Heräsin aamulla neljältä. Ja ihmettelin elämää ja unirytmiäni sängyssä. Kunnes kyllästyin makoilemaan ja pyöriskelemään. Kirjoitin. Silitin vaatteita. Mitä hommaa yleensä inhoan. Mutta unenpöpperössä sekin menetteli. Sitten töihin kailottamaan kuudeksi tunniksi putkeen. ATK-mentorini Tapani Krakaun opetusta sen jälkeen pari tuntia. Enkä osaa vieläkään juuri mitään. Kotitehtävänä on opetella linkin laittamista. Kirjoitin muistiinpanojakin. Mutta kotona huomasin, että en saa niistä selvää. En ymmärrä, etten ymmärrä.

Sitten sängyssä ilman miestä. Seurana Karl Ove Knausgårdin "Taisteluni. Viides kirja." Miten mies voi olla niin herkkä, tarkasti havainnoiva?

Koko kesän luin häntä. Hitaasti. Nautiskellen kauniista kielestä, tarkkuudesta, herkkyydestä. Viisi kirjaa. Kun tämä loppuu, tulee ikävä. Milloin hän julkaisee lisää?

Molemmat kissat nukkuvat jaloissani. Niin pehmeinä ja raukeina.

   Naapurin hiehot. Ihanan uteliaita ja lempeitä otuksia.

Minua pelottaa tämä elokuu. Melkein kaikki läheiseni ovat kuolleet elokuussa. Elon korjuu. Julma.

Päätän olla ajattelematta elokuuta kohtalokkaana kuukautena. Se vain nyt on.

Ajattelen, kunpa sade loppuisi ennen aamua. Pääsisin metsään. Sieneen.

Päässä soi vielä Alanko. Jotakin:"Pöpi, pöpi, pöpi. Eletään vielä kun ehditään...Hei, mua kuunnellaan..." Hieno kuvaus aidosta hulluudesta.

Iltarukous. Sitten unen odottelu. Taas. 

Uni ei tule. Juon lasillisen viiniä. Se tekee tehtävänsä. Ajatus hidastuu. Jossakin vaiheessa nukahdan.

Launataina aamusta ei sada. Sieneen. Löysin paljon herkkutatteja. Lempisieniäni. Menen samaan metsään sunnuntainakin, jos koko päivää ei sada. Sinne jäi niin paljon noukittavaa, että pitää ottaa kaksi ämpäriä mukaan. Vielä viime syksynä minulla oli suuri ja hyvä sienestyskori. Se vain hävisi jonnekin sekalaisen talon sopukoihin. Ei löydy. Ei sitten millään. Lymyää varmaan todella kummallisessa paikassa.

Lähteet: kuvat omat

"Se johtuu vaan hitaasta aineenvaihdunnasta" - pyöristyminen

Tätä selitystä käytin aika usein vielä noin viisi vuotta sitten, kun laihdutin ja lihoin vuoron perään. Nykyisin en enää laihduta. Elelen tällaisena kuin olen. Olen niin sanotusti kehopositiivinen. Hyväksyn painoni, muotoni, ulkonäköni. Sillä selvä.

Aineenvaihduntaan liittyy monia uskomuksia. Kuten tuo että lihoo, kun on hidas aineenvaihdunta. Uskomus että chili ja sitruuna kiihdyttävät aineenvaihduntaa.

Välillä asian vierestä. Aikaisemmin kerroin, että kuvatiedostoni on tullut hulluksi. Eilen kävimme pitkät taistelut sen kanssa. Minä ja kuvat. Ja sain sen jonkinlaiseen järjestykseen. Siellä saattoi olla yksi kuva kymmenen kertaa. Toisaalta kuvia puuttui. Oppimiskokemusta: hoidin asian ihan yksin. Kehenkään nojaamatta. Kerrankin.

Hormoni- ja aineenvaihduntasairauksien erikoislääkäri Pertti Mustajoki kumoaa nuo uskomukset hitaasta aineenvaihdunnasta. Jotkut ajattelevat, että etenkin aamulla liikkuminen on tehokkainta. Mutta aineenvaihdunnan kannalta on aivan sama liikkuuko aamulla tai illalla.

Unettomuus voi sekoittaa aineenvaihduntaa. Huonosti nukkuvan elimistö kokee, että asiat on huonosti. Siksi pitää saada energiaa. Ruokahalu kasvaa.

Yli viisikymppisillä aineenvaihdunta hidastuu ihan oikeasti. Ei ole vain uskomus.

Kilpirauhasen vajaatoiminta hidastaa aineenvaihduntaa, väsyttää ja lihottaa. On tästä oma kokemus. Joskus monta vuotta sitten olin hyvin väsynyt. Töissä piti ruokatunnilla tehdä kävelylenkki, jotta jaksaisin loppupäivän. Lihoin - mitenkään erityisesti herkuttelemalla - noin 15 kg. Rutiinitarkastuksessa sitten selvisi, että minulla on kilpirauhasen vajaatoiminta. Se on muuten yllättävän yleistä nykyisin. Joudun syömään kilpirauhasta piristävää Tyroksiini-lääkitystä lopun ikäni. Mutta pääasia on nyt, että aineenvaihdunta toimii hyvin. Ylimääräiset kilot karisivat oikeastaan yhden kevään ja kesän aikana. Liikuin kolme tuntia päivässä ja katsoin, mitä syön. Tässä painossa on menty yli viisi vuotta. Ja mennään edelleen.

Onko muita kilpirauhasen vajaatoiminnasta kärsiviä?

Lähteet: Anna nro 31, kuvat omat

Tuore aviokriisimme lyhyesti

Kysyin mieheltäni tässä päivänä muutamana:"Miksi ikään kuin välttelet minua?" Hän sanoi sanasta sanaan juuri näin. (Suureksi hämmästyksekseni): "Jos olisin tullut sinua jotenkin koskettamaan. Olisit sanonut: "Miksi saatana nyt alat lääppiä? Älä viitsi."

Apua! Apuva! Huutaa hän. Kaikki parisuhdeterapeutit nyt tänne! Miksi sanoin niin? Pahemman tästä tilanteesta tekee se, että en edes muista kyseistä tilannetta.

Yritän panna tähän lohduksi youtubesta Leonard Choenilta jotakin rakkauteen liittyvää. I`m your man.

Olen kyllä aika ronski puheenkäytössä arkielämässä. Sieltä tulee kirosanat ja muutkin sammakot. Puolustelen vähän itseäni: Martti Luther käytti roisia kieltä. Hänellä olivat kirosanat, usko ja oppi armosta sun muut kohdallaan. Hän itse asiassa kiroili todella paljon. Voin ehkä vedota siihen, että olen luterilainen.Myös lukenut Lutheria - siitähän tämä johtuu....

Mutta miksi sanoin noin pahasti  miehelleni? En kyllä ikinä ole ollut romantikko. Kädestä pitelemistä ja silmiin tuijottelua. Ruusuja, lahojoja. Ihania yllätyksiä.Nou! Ei minulle.

Kaikki ehkä johtuu lapsuudestani. En tavallaan saanut mitään valmiina. Jouduin itse ajattelemaan/tekemään kaiken. Minulla ei ollut läsnäolevia vanhempia. Toinen masentunut. Hän myös kuoli siihen. Eli teki itsemurhan. Äitini oli (teko)iloinen ponteva alkoholisti.

Mutta tämä kaikki ei ole aikaisemmin näkynyt parisuhteessani  näin selvästi ja ikävästi. Turvaton kiintymyssuhde lapsuudessa.Olen kyllä tehnyt aikuisena kovasti psyykkistä työtä muuttaakseni sen turvalliseksi.

Onko minulla jokin myöhästynyt viidenkympin kriisi? Miehessäni ei ole oikeasti mitään suurta vikaa. Ja ollaanhan me oltu jo 23 vuotta yhdessä. Kunnioitan häntä. Hänen ajatuksiaan, elämänkatsomusta, olemusta...Koko niin sanottua miespakettiani.

Nyt minussa itsessäni on jotakin vikaa. Pitää alkaa vähän miettiä. Kielenkäyttöä voi aina varmasti pehmentää.  Hemmetti, kun pitäisi välillä pitää tämä suuri suu supussa. Etenkin tietyissä jutuissa. Saatan olla siis hyvin loukkaava. Sitä edes itse tajuamatta. Ja sitten sen kun porskutan eteen päin.

Onneksi ollaan molemmat varsin suulaita. Kyllä tämä puhumalla vielä selviää....Jos on selvitäkseen. Jos olen liian ronski ilmaisussani. Minun pitää sitä säätää. Jottei toiselle tule paha mieli pelkistä sanoista. Marjasta tulee nyt asiallisempi ykkössuhteessaan. Vannon kautta kiven ja kannon. (Kun rupeaa ajattelemaan: aika omituinen sanonta. Miksi juuri kivi ja kanto? Ehkä se on jotenkin juurevaa...)

Nyt eilen saatiin kuin saatiinkin asia selvitettyä. Mies itse ehdotti, että puhallettaisiin yhteen hiileen. Täysin noilla sanoilla. Tuli vain taas mielleyhtymä ajatteluuni ajatus: että ollaanko me jo nuotiolla, joka on hiilloksella. Kun pitää jo puhalella hiiliin. No, se oli varmaankin harmiton kielikuva. Hope so!

Hyvää viikonloppua kaikille. Viimeisiä kesäpäiviä mennään.

Lähteet: kuvat omat

Kesävaatteita - vielä on kesää jäljellä

Kesää on jäljellä vielä - noin niin kuin periaatteessa - koko elokuu. Mutta pihaan tipahtelee hiljalleen keltaisia koivun lehtiä. Ilmassa on syksyn tuoksua. Maassa syksyn kosteutta. Työt on alkaneet. Lyhyt on Suomen kesä.

Pasteeraan kuvissa aina vaan myrtyneen näköisenä pönttöuunin edessä. Milloin opin hymyilemään vaatepostauksessa? Ajan kanssa. Ehkä.

Tämä ensimmäinen mekko on Anna Fieldin joskus kauan sitten ostettu. Lisää mekkokuvia:

                    Vähän hymyn irvistystä löytyy, kun saan

                    tehdä jotakin. Mekko vaan näköjään nousee
                    korkeuksiin.

Minulla alkaa aina syksyn tullen runosuoni sykkiä. Voitte hypätä seuraavan runon ohi. Lupaan, että en tule laittamaan tähän blogiin liiemmälti runoja. Vaikka niitä pulputtaa mielen kellareista joka päivä. Ei ne oikein sovi tähän blogikirjoittamis genreen. Hypätkää vain runon ohi. Ja katsokaa loput vaatteet. Melkeinpä suosittelen. Runo on tietysti syksystä:

Huudan sinua aurinko

Äkkiä maa on jäässä

on kuollut maa.

Minä huudan sinua aurinko.

Minä itken sinua aurinko.

Missä olet?

On ääneni jäinen nyt,

on ääni niin kylmä, raskas rinta.

Hiukset hajalla maata kohti

minä ripotan tuhkaa

on kuollut maa.

Missä olet aurinko?

Ja niin tapahtui,

niin sen laittoi taivaan väki:

kun syttyi taivaassa sota

kylmän enkeli tiputettiin maahan

ja nyt se makaa maassa.

Se kylmää maan

maan kuolettaa.

Ja tiputettiin kylmän käärme

se vesiin meni

ja jäädytti vedet.

Minä huudan sinua aurinko.

Minä itken sinua aurinko.

Missä on kultainen hevosesi

missä kultainen rumpu?

Noh, niin taas itse asiaan. Seuraavaksi Desigualin tunika. Zalandolta tilattu keväällä. Leggingsit vanhat even&odd. Myös kuntosalikäytössä. Kuvien laatu sitä ja tätä. Ja siltä väliltä.

     

Mustat niitti-solkipuukengät on kirpparilta. Kuten seuraava pellavatunika. Caprit ovat vanhat. Merkki Cream. Kengät tänä keväänä ostetut. Merkki Glamorous Zalandolta. Ovat olleet jalassani aikaisemmassakin postauksessa. Kirpparitunika on mielestäni nätti. Värin ja pitsisomisteiden takia. Merkki Marks&Spencer. Laadukas ja käyttämätön.

Niin, syyssesonki alkaa. Ehkä ostan pari uutta tunikaa. Kun viihdyn niissä niin hyvin. Mistään ei kiristä. Olo hyvä.

Oletteko te mahdolliset lukijat jo tehneet syysvaateostoksia?