Rakas Vera-tyttäremme kuoli yllättäen nukkuessaan. Hän oli terve ja hyväkuntoinen molekyylibiologian opiskelija. Syytä kuolemalle ei löydetty kuolinsyytutkimuksessa. Teen edelleen surutyötä.
Joulu oli aivan sellainen, kun suunnittelin. Herkuteltiin miehen kanssa kolme päivää: ruokaa, leipomuksia, suklaata. Osin se oli minulle rennon juhlimisen lisäksi lohtusyömistä. Surin Veraa niin paljon. Ei juotu glögiä ja punaviiniä kuten Veran kanssa oli tapana.
Luin paljon. Finlandia palkitun Iida Rauman kirjan Hävitys: Tapauskertomus, Nobel palkitun Annie Ernauxin kirjan Vuodet ja Riikka Pulkkiselta kirjan Vieras. Ernauxin teksti on hyvin visuaalista ja herkullista. Iida Rauman kirja on aistivoimaista ja samalla täsmällistä, mutta alkoi junnaamaan keskivaiheilla.
Rakstuin aikoinaan oitis Riikka Pulkkisen Reuna-kirjaan. Niin runollista kieltä, kauniita virkkeitä ja kuitenkin juonen juoksutusta. Mutta unohdin lainata häntä moneen vuoteen. Nyt luen hänen Paras mahdollinen maailma ja Lumo.
Tunnetila nyt:
Suru kuin läimäys vasten kasvoja.
Terävä tuskan puukko puhkoo silmäni,
enkä näe surulta mitään.
Hämärä maa, kuvat, mielikuvat.
Öisin pillastuneet hevoset laukkaa, laukkaa.
En jaksa enää.
En ilman sinua Vera.
Nykyisin välillä olen niin lamaantunut, että jaksan tuskin hengittää. Välillä taas puuhaan kaikenlaista kärsimättömästi. Ikään kuin pakenen paniikkikohtausta.
Jotkut sanovat ahdistuksesta, että se pitäisi vain ottaa vastaan, tutkia sitä ja päästää se sitten menemään. Jumalauta, tuo ei sovi minun ahdistukseen. Se ottaa nopeasti vallan mieleen ja kehoonkin. Tulee väkivaltaisesti sisääni. Voi johtaa paniikkikohtaukseen. Ei siinä paljon tutkita sitä ja päästetä menemään. Olen täysin ahdistuksen vallassa.
Tässä surussa on onneksi jo vaihe, että pystyn näkemään tulevaisuuden parempana, en varsinaisesti valoisampana. On toivoa, että opin elämään surun kanssa, vaikka aina se säilyy. Opin elämään surun kanssa.
Käytiin miehen kanssa torstaina Helsingissä miehen isää tapaamassa. Mieheni vastaa hänen laskujen maksamisesta. Isä ei saa lähetettyä niitä meille, joten haetaan ne 300 kilometrin päästä. Olin todella iloinen, että isä oli pirteä ja terävä. Aina hän on ollut hidas. Isällä on alkava Alzheimer, mutta hän on hyvässä kunnossa 82-vuotiaaksi.
Matkalla syötiin hampurilaisateriat ja pullaa perillä. Hah, ehdinkin laihduttaa kaksi päivää. En ole moneen vuoteen syönyt pikaruokaa. Ranskalaiset olivat hyviä, mutta kasvishampurilainen oli täysin mauton. Varmaankin tarkoituksella, että kelpaa kaikille kuin pienten lasten Piltti-ruoka.
Mutta:
Mukavaa Uutta Vuotta kaikille!
Kuvat oma ja Pixabay
Jälleen ilmaiset surutyön tunteita erittäin kuvaavasti. Itselläni pojan kuoleman jälkeistä surutyötä on takana reilut viisi vuotta. Surun käsittely ja surun kanssa eläminen on muuttunut vuosien myötä. Tänä jouluna oli jostain syystä vaikeampaa - vahvat ikävän ja surun tunteet iskivät joulun ruokapöydässä, haudalla, ulkona sytyttäessäni kynttilöitä. Mitään varsinaista syytä tähän ei ollut. Tänä jouluna vain tunteet tulivat enemmän pintaan…. Kai me molemmat opimme joskus elämään surun kanssa. Hyvää tulevaa vuotta!
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Anonyymi. Otan osaa poikasi kuolemaan. Oli lohdullista lukea, että surun käsittelysi on muuttunut ajan myötä. Itse toivon, että pahin suru ja kauhu kuoleman edessä helpottaa ainakin kolmen vuoden jälkeen. Niin sanotaan, että se helpottaisi ja sen kanssa oppisi elämään. Joulut ja muut juhlapyhät ovatkin pahimpia. Minua alkaa silloin tällöin huimata Veran haudalla. Siksi käyn siellä aina mieheni kanssa, jotta hän voi tukea minua. Hyvää tulevaa vuotta myös sinulle!
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaAhdistuksen syvässä kehdossa on vaikeaa vain ottaa ahdistus vastaan ja alkaa sitä tutkia. Sanoisin, että se on mahdotonta - puhun oman kokemuksen kautta. Kun olin ahdistunut, minun piti pysyä liikkeellä, kävellä ja touhuta, jotten olisi vajonnut.
PoistaUskon, että selviät, Marja ❤
Onnen ja ilon hetkiä tulevaan vuoteen 🍀
Kiitos kommentista Erikoiset asiantuntijat. Niinhän se on, että ahdistuksen vastaanottaminen ja sen tutkiminen ei onnistu vaikeassa ahdistuksessa. Pötypuhetta. Toisaalta on niinkin, että ihmiset kokevat eri tavalla ahdistuksen. Joku tulkitsee kevyenkin ahdistuksen vaikeaksi. Sama on paniikkikohtauksen kanssa. Samoin onnea ja iloa tulevaan vuoteen teille!
PoistaTulin tutustumaan blogiisi ja pidän siitä, vaikka olen suruissani menetyksestänne. Mieheni kuoli 44-vuotiaana ja jäin yksin kahden pienen lapsen kanssa. Heidän vuokseen suljin paljon pois ja jatkoin elämistä päivästä toiseen ilman iloa. Nyt kun olen 66, olen työstänyt paljon sitä, mitä tapahtui ja mitä kaikkea jäi kesken miehen kanssa, mitä kaikkea hän olisi voinut kokea elämässä kuten ilon lapsista. Lapsen menetys on varmasi kaikkein raskainta. Olen pahoillani.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Mayo. Otan osaa miehesi kuolemaan. Hän kuoli aivan liian varhain. Elämä voi olla niin epäoikeudenmukaista!
VastaaPoista💖
VastaaPoista