lauantai 26. helmikuuta 2022

Surutyöni 97.

 

Veralla oli rota-virusvatsatauti. Hän joutui olemaan sairaalassa melkein viikon. Me miehen kanssa vuorottelimme hänen luonaan. Nukuimme patjoilla lattialla. Muistan, kuinka huolestunut olinkaan ennen kuin sairauden syy selvisi. Vera oli reipas pieni tyttönen, aina hymy herkässä, vaikka oli varmasti välillä pahakin olo. En muista, olenko jo laittanut tämän kuvan blogipostaukseen.


Rakas Vera kuoli yllättäen nukkuessaan. Kuolinsyytä ei saatu selville. Kuolinsyyraportissa luki "syy tuntematon".  Vera oli terve ja hyväkuntoinen opiskelija Jyväskylän yliopistossa. Teen surutyötä.


Olin tässä ruokamarketissa yhtenä päivänä ja liukastuin lumeen kaupan aulassa. Kaaduin selälleni ja siinä retkotin, akankutale. Selkää vihlaisi. Jotkut ihmiset  nauroivat.  Onneksi oli auttavaisia ihmisiäkin. Yritin punnertaa itse ylös. Ei onnistunut. Ja joku jo sanoi, että onko tuo ämmä kännissä! Sitten ystävällinen naisihminen nosti minua ylös takaapäin. Pääsin jaloilleni, mutta selkää vihloi. Konkkasin sitten kuin hyvin vanha mummo ruokaostokset läpi.


Kotona selkä oli kipeä alhaalta. Rupesin makoilemaan ja panin pakastevihannespussin kipeään kohtaan. Eipä juuri auttanut. Luulen, että kipu on aivan lihasperäistä. Ei mitään välilevyn pullistumia, vinksahtaneita nikamia tai issiaissärkyä. Vaikka selkään sattuu, paras tapa hoitaa sitä on liikkuminen. En mene turhaan lääkäriin vaan yritän kerrankin olla kärsivällinen ja elää toivossa, että särky menee pois menojaan. 


Selästä huolimatta tai sen takia olen tehnyt paljon lumitöitä. Pidän siitä,  näkee heti kättensä työn tuloksen ja tulee hyvä mieli. Ajattelen, että miten Vera suhtautuisi lumitöihin. Hän panisi varmaan tuulemaan.


Tuntuu, että minulla on aika Veran kanssa ja aika Veran jälkeen. Ajatukset risteilevät toisesta toiseen. Näen edelleen Veraa mielikuvissani monta kertaa päivittäin.


Suru on kuin vähän lahot tikapuut, joita pitkin on uskallettava kivuta ylös. Ylhäältä surun maantiede ja kartastot. En pysty kulkemaan. Eksyn tuskaan.Suru ei ole mitään sellaista kaunista kuin lakastunut kukkanen, tuuli tai veden väreily. Suru on myös rumaa, ei vain kaunista. Suru ruhjoo surijaa. Entinen minä kuolee pois ja uusi syntyy vähitellen. Olen tässä vaiheessa. Minkälainen minä nyt olen lapseni kuoleman jälkeen?


Ehkäpä Vera on kuitenkin kuin valo, joka on lisääntynyt nyt kevättalvella. Nukun jo tuntia vähemmän kuin yleensä. Minä olen tavallaan liikanukkunut syksyn ja talven jopa 11 tuntia yössä. Vähitellen se laski yhdeksään, nyt nukun kahdeksan tuntia.







12 kommenttia:

  1. Olen löytänyt blogisi ihan äskettäin. Olen ymmärtänyt, että Vera on todellakin sinun Valosi. Olen kyvytön lohduttamaan, mutta ajattelen sinua.

    Leena

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Leena. Kun ajattelet minua, sinä lohdutat. Olen tästä tosi onnellinen. Vera oli valoni.

      Poista
  2. Suru on välillä lempeämpi.välillä lyö kovaa vasten kasvoja..itse kaksi läheistä menetin ennen joulua,tänään taas olivat ajatuksissani.en oikein osaa enää itkeä,haluaisin mutta en vaan pysty.tunuu ahdistaa ja sydän musertuu.
    Lapsen menetys,sydämestä lähtee osa mukana,poikani vei liki kokonaan.ajatus lämmin ja voimia kevääseen,kyllä he meitä muistavat jotenkin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Suvi. Sinä olet kokenut raskaita menetyksiä vielä joulun alla. Olet vielä kokenut poikasi menetyksen. Kyllä siinä lähtee pala sydämestä tai sydän kokonaan. Tunnen niin tuon ahdistuksen ja sydämen muserruksen. Joskus itku vain loppuu. Veran hautajaisissa en osannut itkeä, koska olin vielä shokkitilassa. Sen jälkeen itku on aina tullut illalla tai yöllä.

      Poista
  3. Onneksi "pyllähdyksessäsi" ei käynyt tuon pahemmin. Päättelen näin siitä, että pystyt lumitöihin.
    Suloinen, valoisa Vera. Tottakai kannat häntä aina sydämessäsi. Kuulut niihin ihmisiin, jotka kaipaavat rutiineja myös surutyön aikana. Ihailen sinua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Kirsti. Ei minua tarvitse ihailla, kun olen tällainen surun muovaama akan raasku ja kutjake tällä hetkellä. Tarvitsen kyllä rutiineja päivään.Selkä on nyt parantunut.

      Poista
  4. Toinen oli niin suloinen. Voi että. <3

    Komppaan Kirsti Kaijaa kaikessa. <3 Olet ihmeellinen ja vahva.

    Sydämellistä sunnuntaita Marja. <3

    VastaaPoista
  5. Kiitos Tiian Kommentistasi. Vera osaa olla kuvissa nauravainen. Ja oli sitä ilman kameraakin.En tunne itseäni ihmeelliseeksi ja vahvaksi. Vaan heikoksi ja rusennetuksi. Sydän haavoilla ja arveilla.

    VastaaPoista
  6. Sinä tunnet itsesi heikoksi,
    me muut näemme sinut vahvana.
    Minäkin ajattelen sinua vahvana,
    sekin, että sanot itseäsi akankuteleeksi, on vahvuutta ja rohkeutta.
    Kevättä ja valoa kohti 🌟

    VastaaPoista
  7. Kiitos kommentista Erikoiset Asiantuntijat. Ehkä voin antaa sen vaikutelman, että olisin vahva. Mutta heikko olen surun edessä.Etsin Veraa. Etsin itseäni. Ajatukset riekaleina. Päin mustaa tuulta.

    VastaaPoista

Ole hyvä ja kommentoi. Teet minut iloiseksi!