Rakas Vera tyttöni kuoli 22-vuotiaana 9.1 nukkuessaan. Kuolinsyy ei ole vielä selvinnyt. Vera kuntoili ja oli perusterve. Minä olen aloittanut surutyön.
Kuoleman mustat, hullut, kapiset, vesikauhutautiset koirat ovat hyökänneet kimppuuni. Ne ovat tuska. Tuska ja paniikki lietsovat mieltä. Korkeat ja kirkkaat liekit polttavat minua. Enkä jaksa paeta niitä.
Käteni ovat vapisseet aamuisin siitä alkaen, kun kaksi poliisia tuli kertomaan Veran kuolemasta. Ehkä kädet vapisevat loppuelämäni. Kasvoni ovat kuin valahtaneet alaspäin. Olen vanhentunut yli kymmenen vuotta. Muuttuukohan hiukset harmaiksi? Mutta ei näillä ole niin väliä. Vain Veran kuolemalla on. Tulisit Vera takaisin, etkä olisi vain sydämessäni. Joka on niin kipeä. Siihen sattuu. Tuska kuljettaa minua reunalle. Seison jäätyneen vuoren , kovan pudotuksen reunalla. Katveessa. Hyppäänkö?
Minä en pysty lukemaan. Kirja vaivoin pysyisi käsissäni. Enkä jaksa katsoa televisiota. Yritin katsoa Ylpeys ja ennakkoluulo-elokuvaa, Jane Austinin kirjan mukaan tehtyä. Olen katsonut elokuvan aikaisemmin ja nautin siitä. Niin tarkka ajankuva. Pukudraama. Hengästyttävän kaunis elokuva. Nyt se tuntui aivan turhalta. En jaksanut katsoa sitä alun jälkeen. Menin sänkyyn ja käperryin surun ympärille. Sikiöasentoon.
Pitkästä aikaa löysin musiikin. Sitä jaksan. Se lohduttaa, rauhoittaa. Tuudittaa. Kaiken alkuun. Ikiaikaisen surun alkulähteille. Mustille tuskaa soliseville alkuvirroille. Olen saanut ystäväni vinkkaamana paljon lohtua Jenni Vartiaisen laulusta Suru on kunniavieras. Tämä ystäväni menetti myös nuoren tyttärensä puoli vuotta sitten. Laulun kertosäkeessä on esimerkiksi säkeet:
"Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
hajoo se maailman multaan.
Näet sen silti kukkana aina
muistot on kalleinta kultaa."
Mieheni tekee laulua Verasta ja itkee. Tämä tuska ja suru on avannut uusia ulottuvuuksia suhteeseemme: en tiennyt, että mies on näin herkkä. En ole aiemmin nähnyt hänen itkevän paljon, mutta ei ole ollutkaan näin suurta tuskaa ja ikävää. Onneksi on mies ja toinen tytär. Yksin en kestäisi enää mitään. Eikä elämällä ole minulle mitään annettavaa. Olen tullut loppuun. Minä Vera lopun kuten sinä. Niin toivoisin.
Kuvat omat.
Sinua tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan ja sinä tarvitset läheisiäsi enemmän kuin koskaan. Teillä on yhteinen suru ja tuska. Yhdessä kompuroiden pääsette eteenpäin. Ja asiantuntija-apua saa, kuten tiedät.
VastaaPoistaKiitos Nimetön. Onhan se läheisten kanssa myös yhteinen suru, mutta myös vain minun oma. Asiantuntija-apua olen hakenut tai siis olemme hakeneet kriisikeskuksesta, psykiatriselta sairaanhoitajalta, papilta ja psykiatrilta. Ilman ulkopuolista emme selviytyisi.
VastaaPoistaMarja ❤
VastaaPoistaMinä en osaa muuta kuin laittaa tuon sydämen tähän
��
Ja
��
Sinua ajattelen♡:llä
ystäväsi Tuula T. fb:ssa
Kiitos Tuula paljon. Sydän riittää.
PoistaMusiikki lohduttaa ja hoitaa. Se saa myös haavat aukeamaan.
VastaaPoistaKumpikin teistä suree yksinään, mutta suru myös yhdistää.
Onneksi teillä on valmiudet etsiä ja vastaanottaa apua.
Toivon teille lohduttavia kohtaamisia.
Kiitos Kirsti. Musiikilla on suuri vaikutus. Olen kuunnellut Jenni Vartiaisen Suru on kunniavieras, Lauri tähkän Sinä olet minun, Tuure Kilpeläisen ja kaihon karavaanin Jäähyväiset. Tällä hetkellä puhuttelee etenkin Lauri tähkän laulu, koska se sisältää vihaa Luojaa kohtaan. Niin epäoikeudenmukainen on nuoren ihmisen kuolema.
VastaaPoistaVoimia sinulle ja koko perheelle. Suru jossain vaiheessa helpottaa, ja elämä jatkuu. Muistot eivät onneksi häviä sen myötä, mutta niitä on helpompi sitten muistella ja ne antavat enemmän voimaa kuin tuskaa myöhemmässä vaiheessa.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Arjen päiväkirja. Odotan aikaa, jossa suru helpottaa, mutta kauniit muistot jää.
PoistaTämä teidän suru on raastavaa sitä pahinta ja laatuaan, sellaista jota ei tiedä kuin henkilö, joka on menettänyt oman lapsensa. Voimia ja joka päivä ajattelen Marja sinua ja toivon, että jotenkin jaksaisit. <3
VastaaPoistaKiitos Tiia.
VastaaPoistaEn osallistu hautajaisiin siksi, etten kertakaikkisesti pysty kestämään toisten surua. Kun en voi mitenkään auttaa. Mutta itsekin valtavan menetyksen kokeneena, opettelin ajattelemaan mikä voisi olla vielä pahemmin. Ja kyllä itselle läheisen katoaminen olisi kuolemaa pahempi. Uskon että pääsemme pois, kun olemme työmme tehneet. Siksi siis, Marja, odotathan kiltisti omaa vuoroasi ja näytät aikuisen mallia jonossa. Vuoden päivät itsellä kaikkineen meni sellaiseen toipumiseen, että alkoi jotenkin tuntea jotain. Ensin piti opetella elämään robottimaista arkea ja tyydyttämään perustarpeet, kuten syöminen ja nukkuminen ja pukeminen. Ja pystyi uskomaan ettei enää tarvitse pelätä. Ja nyt nämä viimeiset 3-4 vuotta olen sitten rakentanut identiteettiäni uudelleen, ja olenkin kääntänyt jokaisen kiven. Mikä ei ole enää niinkuin ennen, ja se tuntuu uskomattoman hyvälle. Ja elämä tuntuu oikealle. Se että menettää lapsen, on hirveää, mutta kun lapsi menettää vanhempansa ja jää orvoksi, on vielä kamalampaa. Sinulla Marja on perhe, meidät ja elämä. Rakasta niitäkin, kuten Veraa. Sitä hän varmasti toivoisi. Olet ajatuksissa <3 Voimia <3
VastaaPoistaKiitos mentaalimatkaaja. Edessä on tosiaan pitkä kivinen tie kulkea. Hatun nosto sinulle, kun olet rakentanut identiteettisi eli pysyvämmän minkäsityksesi uudelleen. Ehkä kriisi sai aikaan sen, koska läheisen menettäminen merkitsee usein kriisiä.
VastaaPoista