Olen melko puhelias ihminen ja olen huomannut, että joskus myös saatan puhun toisen päälle. Se on hyvin ikävä ominaisuus, ja olen yrittänyt karsia sitä. Mutta osaan kuitenkin mielestäni kuunnella. Olen hyvin kiinnostunut ihmisistä, heidän tarinoista, ilonaiheista, suunnitelmista ja ongelmista.
Vaikka ajattelisi olevansa ekstrovertti, puheliaisuutta voi säädellä, riittää kun hengittää kerran syvään ennen kuin sanoo mitään.
On olemassa kaksi temperamenttityyppiä: rauhallinen ja vilkas. Tämä näkyy siinä, miten suhtaudutaan ympäristön ärsykkeisiin. Rauhalliset ihmiset ovat yleensä varautuneempia ja tarkkailevat ennen kuin toimivat. Toiset taasen ovat nopeatempoisia ja reagoivat helpommin. Kasvatus ja kokemukset vaikuttavat siihen, miten temperamentin piirteet tulevat esiin. Maan kulttuurikin vaikuttaa asiaan.
Puhuminen on näistä syistä jollekin luontaisempaa ja helpompaa. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että puheliaan olisi sopivaa puhua muitten päälle. Puhuminen on käyttäytymistä ja käyttäytymiseen voi vaikuttaa.
Ihmiset voivat käyttää puhetta vain puolustaakseen itseään. Oikeassa olemisen tapa voi olla selviytymiskeino.
Jos jokin tilanne arvioidaan uhaksi, käynnistyy erilaisia reaktioita: taistele, pakene tai jähmety. Jotkut saattavat hyökätä puheen avulla, toiset pakenevat olemalla hiljaa.
Kokoukset ja palaverit ovat hyvä paikka arvioida sitä, olenko ihminen, joka ei anna muille puheenvuoroa. Aiheesta voi antaa palautetta. Suupaltille voi kertoa, että haluaisi kuunnella muittenkin mielipiteitä.
Ryhmässä syntyy nopeasti psykologisia rooleja, ja ryhmän jäseniltä aletaan odottaa tietynlaista käyttäytymistä. Jonkin ihmisen odotetaan esimerkiksi ottavan asiat puheeksi. Rooli saattaa tehdä ihmisestä puheliaan.
Eläytyvä kuunteleminen ja itsensä ilmaiseminen rakentavasti ovat taitoja, joita jokainen voi opetella. Tärkeintä on tulla tietoiseksi siitä, ettei anna muille suunvuoroa. Jo asian tiedostaminen on edistysaskel. Tämän jälkeen voi harjoitella sitä, ettei puhu muitten päälle.
Kuuntelemista kannattaa opetella, koska kuulluksi tuleminen on ihmisen perustarve. Ihminen kaipaa sitä, että joku ymmärtää ja haluaa kuulla juuri minun todellisuuttani.
Lähteet: Helsingin Sanomat 28.11.2019, kuvat omat
Upeat kuvat.
VastaaPoistaMinulla meni aika kauan huomata, että kuuntelemalla saa enemmän itsekin kuin puhumalla. Kuuntelemalla kanssaihmisiä oppii aina jotakin. Omat mielipiteensä ja ajatuksensa tietää. Mutta, kun on puhelias, niin usein hyvistä päätöksistä huolimatta huomaa puhuvansa liikaa antamatta muille tilaa.
Kiitos kommentistasi Kirsti. Kyllä toisen ihmisen kohtaaminen on jotakin olennaista. Se on meissä geeneihin kirjoitettuna; tulla kuulluksi, olemalla arvokas, ja rauhoittua kuuntelemaan toista ihmistä.
PoistaHyvä kirjoitus ja kauniit kuvat! Itse en ole puhelias, tarkkailija paremminkin. Hyvää joulunaikaa!
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Kivisen Vilma. Kyllähän meitä on niin moneksi. Jyrääjiä, kuuntelijoita, toimijoita... Tarkkailijana näkee pitemmälle.
PoistaMinut määritellään usein rauhalliseksi ja toisaalta myös puheliaaksi. Eli näitä voi olla myös yhtäaikaa. Puhelias ei välttämättä ole vilkas, ehkä. Riippuu varmasti puheen temposta ja muusta elehdinnästä! Mielenkiintoinen postaus ja kauniit, raikkaat kuvat tähän loskapäivään 😊
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Erikoiset Asiantuntijat. Kyllähän rauhalliset ihmiset voivat olla myös puheliaita. Tunnen pari tällaista ihmistä. Ei nämä temperamenttipiirteet ole ehdottomia, kiveen hakattuja. Mielenkiintoisia yhdistelmiä voi löytyä.
VastaaPoistaKiva kirjoitus! Itse olen aika tavalla välimuoto ihan riippuu tilanteesta joskus saatan puhua pälpättää ja joskus taas olen todellinen tuppisuu 😊Toivotan tässä sinulle myös Hyvää joulua🎄❤
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Kristiina. Ehkä puheliaisuus vaihtelee eri tilanteissa. Minäkin olen välillä hiljainen ja sitten toisaalta puhun paljon. Hyvää ja rauhallista joulua sinulle.
VastaaPoistaMinä olin kerran kyläilemässä eräässä perheessä. Sinne poikkesi naapurista pariskunta. Nyökkäsivät, kun tulivat. Istuivat keittiön pöydän viereen penkille. Istuivat tunnin - eivätkä sanoneet sanaakaan. Sitten katsoivat toisiaan, nyökkäsivät muille ja lähtivät. "Ne on sellaisia hiljaisen sorttisia", tuttavani sanoivat.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Anonyymi. Hassu kokemus sinulla. Pariskunta oli tosiaan "hiljaisen sorttinen". Hyvää ja rauhallista joulua sinulle!
VastaaPoista