Mitä minulle kuuluu?

Olen miltei herkeämättömästi miettinyt, menenkö vielä töihin vai en. Toisaalta olen läpeensä väsynyt pyörittelemään tuota asiaa. Kaikki aikanaan. Minulla on sairausloma helmikuuhun asti.

Toinen tytär lähtee Saksaan hevosten ratsuttajaksi. Tämä ainainen huoli. Aikuisestakin lapsesta. Kuinka hän pärjää siellä, kun ei edes osaa puhua saksaa? Onneksi hän on jämpti ja käytännöllinen ihminen. Toisin kuin muu perhe.

Pidän syksystä. Sen puiden, maan ja tuulien draamasta. Lämmittelen pönttöuuneja. Ja siinä on hommaa,  koska kesällä tekemämme klapit ovat liian suuria, ja uuneja on vaikea saada syttymään.

Kirjoitan romaanikäsikirjoitusta. Enpä tiedä mitä siitä tulee. Mutta jäsennän ja työstän ajatuksia se parissa. Muodikkaasti sanottuna sanoitan tunteitani. Ehkä haaskaan aikaa. Mutta toisaalta sitähän minulla on.

Olen lukenut nobelpalkitun kiinalaisen  Mo Yanin  Seitsemän elämääni-kirjaa. Kirja on paksu, mutta olen jo loppupuolella. Kirjan päähenkilö surmataan kultturivallankumouksen aikana, koska hän on rikas maanomistaja. Hän  syntyy uudelleen muun muassa aasina, härkänä, koirana. Siis seitsemän kertaa.  Kirja kuvaa hyvin Kiinan kehitystä kommunistisesta järjestelmästä yksityiseen yrittämiseen. Kirjan tyyli on maagista realismia. Koirat ja aasit ja muut puhuvat.

Melkein odotan syysmyrskyjä. Puut rysähtelevät kuin valtava suuri eläin olisi puskemassa niiden läpi.

Välillä ajattelen, että elämä on vain tottumus. Minä haluan pelkästään oppia ajattelemaan kauniisti. Mutta puhun mitä puhun.

Tässä syksyinen proosarunoni:

Talven portailla lippuna Dostojevskin ulsteri. Ystävänä kahvikupin hellä tajuton silmä. Ainoa sitkeä on kämmen  leuan alla, joka nojaisi,  vaikka pöytä vietäisiin. Veneiden alla murheelta tuoksuvat miehet rykivät 10 kilometria syvälti. Rakin nuolema ilma. Reumatismin ujellus nivelissä. Kosteissa seinissä poksahtelevat tapetit rippikuvat. Vnhus ryppyinen kuin rusina, yksinäisyyttä olkalaukussa, jonka hihna tuntuu. Ikävä kyllä mutta kuitenkin. Ja juuri tänään sänkipellossa sumussa höyryten parittelevat hevoset, kirkuu pihlajanmarjat. Maiseman lantio käy yhä kapeammaksi, kun koko taivas on Fjodorin ulsteri.

Lähteet: kuvat omat

Elämänkumppaniin voi rakastua uudelleen

Jos suhteessa ei ole tapahtunut mitään todella pahaa - esimerkiksi pettämistä - voi hiipunut rakkaus roihahtaa vielä uudelleen liekkeihin.

On melko yleistä, etenkin pitkässä suhteessa, että suhde on laimentunut ajan myötä. Tietynlainen side voi kumminkin olla  yhä olemassa. Ihminen myös muistaa, miksi aikoinaan rakastui kumppaniinsa.

Rakkautta kuvataan viihteessä yleensä intohimoiseksi ja vahvaksi. Niinpä jotkut parit saattavat uskoa. Että he eivät ole riittävän rakastuneita.

Uudelleen rakastuminen vaatii suhteen tomuttamista, raikastamista, työstämistä. Tarvitaan luottamusta jatkuvuuteen ja pysyvyyteen. Vaikka seksi on tärkeää. Ei intohimoinen seksi yleensä riitä ratkaisuksi.

Rehellisyys itselle ja toiselle on tärkeää. On liikuttavaa keskustella yhdessä, miksi silloin kauan sitten rakastuimme toisiimme.

Yhteisen valokuvan pitäminen esillä on hyvä käytännön kikka. Sitä voi pysähtyä katselemaan. Se muistuttaa yhteisestä historiasta.

Parisuhteessa ei tarvitse pitää mitään jäykkiä "nyt keskustellaan"-kokouksia. Vaan suhteesta voi puhua arkipäiväisten tekemisten lomassa. Tärkeää on yhteinen aika. Jolloin polte voi herätä vähitellen.

Oletko kokenut uudelleen rakastumisen vanhaan kumppaniisi?

Lähteet: Helsingin Sanomat 20.9.2018, kuvat Pixabay