Elämää maalla 8.

 

Tulin juuri kuntosalilta ja ajattelin kirjoittaa kuulumisia. Aika menee niin nopeasti. Sanotaan, että mitä vanhempi  ihminen on, sitä nopeammin aika kuluu. Pitää paikkansa.

Aluksi näihin minun maalaushommiini. Pähkäilin aika pitkään - uutta minulle kärsimättömälle ihmiselle-, millä värillä maalaisin yhden keittiön seinän. Vastapäätä sitä on kukkapöytä, jossa peikonlehti voi liiankin hyvin. Perällä on tuo kukkatapetti. Sain hyviä neuvoja teiltä rakkailta lukijoilta. Oranssi olisi miellyttänyt, mutta päädyin pari astetta vaaleampaan vihreään kuin pönttöuuni. Se on nyt vihreä. Tila on kokonaisuudessaan vihreä soppi, joka tuo energiaa näihin marraskuun harmaisiin päiviin.

Ennen tätä kaikkea maalausta - pönttöuuni, lasiterassi, talon ovet ja kynnykset, lattialistat - päätin olla rauhallinen ja perusteellinen ihminen. Se  on onnistunutkin, kun mietteissä maalaa hitaasti ja tekee pohjatyöt kunnolla. Olen oikein ylpeä siitä, että minä kärsimätön ihminen sain hyvää jälkeä aikaan. Vaatteisiini tämä ei päde. Kahdet kotivaatteet on maalissa, mikä harmittaaa. Olisi ollut milteti upeaa, jos en olisi maalannut myös itseäni. Kasvoissa oli maalilaikkuja.

Tuo kokovihreä seinä tuo hiukan rauhallisuutta tilaan. Aion lisäksi hankkia kirpparilta yksivärisen maton, joka sekin rauhoittaisi tilaa. Jos en löydä kirpparilta, ostan uuden vastuullisesti tehdyn maton. Kuvassa kasvitapetti on jotenkin haalea, mutta se on todellisuudessa hyvin näkyvä.

Pyhäinpäivä ja Vainajien muistopäivä lauantaina oli raskas. Keräsin kaikki kuvat, mitä oli kuolleista läheisistä. Isästä en löytänyt yhtään valokuvaa. Albumit ovat siskoni ja hänen miehensä entisessä kodissa. 

Panin kuvat keittiön pöydälle ja sytytin kynttilän. Suru Verasta on niin valtava edelleen, mutta ei tavallisesti kauhean tuskainen enää. Vera  nauraa höhöttää ylimmässä valokuvassa. Kuvat ovat hyvin epätarkkoja, kun en hallitse vieläkään tätä windows 11:sta.

Alemmassa valokuvassa on paras ystäväni, joka teki vain kolmekymppisenä itsemurhan hyppäämällä kahdeksannesta  kerroksesta katuun.

Sitten on rakkaan siskoni ja Vera pienenä kuva, sisko oli kuin mummi lapsillemme, koska oikea mummi ei enää viitsinyt tai jaksanut. Tämä oikea mummi on alimmassa kuvassa. Hän kuoli 60-vuotiaana viinaan. Äitini, rakkaani. Siskoni kuoli vain viisikymppisenä keuhkosyöpään.

Isästä ei ole siis kuvaa. Hän hirttäytyi  46-vuotiaana Oulun mielisairaalan pannuhuoneessa. Hän kuoli syvään, psykoottiseen depressioon.

Kun olin laittanut kuvat paikoilleen ja sytyttänyt kynttilän, istuin ja katselin kuvia. Minulle tuli hyvin pakahduttava olo ja tuntui, etten saa henkeä. Se oli täyttä tuskaa, kunnes puhkesi itkuksi. Itkin niin, että tuntui, että silmäni menivät riekaleiksi. Voi, teitä kaikkia rakkaita!

Ymmärsin vasta tällä viikolla, että minulle tuli noin vuosi Veran kuoleman jälkeen vahva hoivaamisen halu. Ei ollut enää Veraa hoivattavana. Aina, kun hän tuli kotiin viikonloppuisin opiskelupaikkakunnaltaan Jyväskylästä, halasimme pitkään. Vera tuntui niin pieneltä, pieneltä lapselta ja kuitenkin nuorelta aikuiselta. Tein viikonlopun Veran lempiruokia, ja saatoimme juoda kuohuviiniä. Vera opiskeli molekyylibiologiaa Jyväskylän yliopistossa. Hän kuoli yllättäen vajaa kolme vuotta sitten. Kuolemalle ei löydetty syytä.

Aluksi yritin hoivata toista tyttöä, mutta hän on niin kiireinen kotona käydessään, etten ehdi edes hoivata häntä. Sitten hoivaamishalu siirtyi mieheen. Halailen häntä tavallista enemmän. Leivon ja teen hänelle mieluisia kasvisruokia. Hän on sekasyöjä. Kannustin aluksi häntä mittaamaan verenpaineensa. Ei onnistunut. Hänellä on verenpainetauti ja kolesteroliarvot niin huonot, että kohta alkaa lääkitys, jos niihin ei tule muutosta. Mutta onhan hän aikuinen ihminen ja saa päättää mitä syö -  vaikka sitä rakastamaansa makkaraa.

Sitten hoivaamishalu siirtyi kissaamme Killeen. Ostan hänelle herkkuruokia. Seitiä ja herkkupurkkiruokaa. Silitän, rapsutan ja rakastan. Hän nukkuu aina vieressäni.

Nyt on sitten vuorossa linnut. En ole koskaan erityisesti ollut kiinnostunut linnuista tai rakastanut niitä. Meillä ei ole koskaan ollut lintulautaakaan. Nyt sitten yksi päivä seurasin talitintteja. Oli lunta maassa ja tuli hirveä huoli, mistä ne saa ruokaa. Etsin naapurilta saamamme lintulaudan tai oikeastaan lintumökin. Ostin auringonkukansiemeniä ja talipalloja. Nyt linnut tulevat aamupäiväisin ja päivisin syömään, ja rakastan niitä. Ruokin niitä koko talven. Kunnon talvi. Tule pian.

Kuvassa Kille-kissimme syvässä unessa. Osa hänen turkistaan päivettyy kesällä ja muuttuu punertavaksi.