Surutyöni 73.

Rakas Vera tyttäremme kuoli yllättäen tammikuun alussa. Hän oli terve ja kuntoili paljon. Kuolinsyytutkimuksissa ei löydetty syytä kuolemalle. Mahdollisin syy on sydämen rytmihäiriö. Teen surutyötä.

Minun elämäni on ollut melkoista hiljaiseloa. Osittain koronan takia. Kaipaan, voi kuinka paljon kaipaankaan Veraa.

Ystävä kutsui kylään.  Minäkin halusin nähdä häntä. Meiltä on matkaa kirkonkylän keskustaan 20 kilometriä. Niinpä taitoin matkan autolla.

Jo ennen lähtöä minulla oli vähän ahdistunut olo. Osittain siksi, etten ole viime aikoina ajanut autoa. Se yleensä jännittää nykyisin Veran kuoleman jälkeen. Lähdin kuitenkin matkaan.  

Autoa ajaessa ahdistus kasvoi.  Keskityin täysin  ajamiseen, mutta keskittyminen ei poistanut ahdistusta. Monesti minua auttaa, jos meditoin ja keskityn yhteen asiaan.

Sitten tein hengitysharjoituksia. Hengitin sisään ja pidätin hengitystä 30 sekuntia, sitten uloshengitys. Yritin myös syvähengitystä hengittäen nenän kautta ja laskien sisäänhengityksellä kolmeen ja uloshengityksellä kuuteen. Ei auttanut. Perhana, ei mikään auttanut.

Kun pääsin keskustaan ja ystäväni asuinalueelle, olin paniikissa ja toinen puoli päästäni puutui. Menin soittamaan ovikelloa väärälle ovelle, väärään rivitaloon. Oli soitettava kaverille ja kysyä, missä talossa hän asuu.

Mielessäni olivat paniikin kovalla vauhdilla pyörivät, kieppuvat hyrrät ja koko ajan sirisevät, muuttuvat geometriset kuviot. Pulssi oli korkea, ja sydän hakkasi. Oksetti. Ajattelin kuolevani.

Kaverini tietää minun ahdistukseni ja paniikkikohtaukset. Samoin Veran kuoleman sanoinkuvaamattoman surun. Aluksi makasin sohvalla. Asetelma oli kuin psykoanalyysissa. Kaveri istui vieressä pääni puolella. Noin puolen tunnin kuluttua paniikkikohtaus hellitti jonkin verran, ja pystyimme juomaan kahvia ja juttelemaan. Juttua riitti. Noin parin tunnin päästä lähdin ajelemaan kotiin päin. Paniikki oli poissa. Suru ei. Ei koskaan.