Paljon vaivoja, vähän apua

 

Minä tunnistan itsessäni, mitkä oireeni ovat psykosomaattisia. Stressaantuneena saan pääkipua. Väsyneenä sydän voi läpättää, ja rinnassa pistää.

Sain taannoin ohimenevän aivoverenkiertohäiriön eli TIA-kohtauksen ja olin sairaalasssa viisi päivää, osittain siksi, että kohtausten syytä ei löydetty. Itse asiassa sain kaksi kohtausta. Edellisenä päivänä näin kaiken kahtena, ja toisena päivänä näköni sumeni.

Minua tutkittiin sairaalassa, haastateltiin ja kannustettiin, ettei kohtaukset ole kovinkaan vaarallisia, vaikka niitä kutsutaan pieneksi aivoinfarktiksi. Lääkäri oli lopulta vahvasti sitä mieltä, että tyttären kuoleman suru olisi syy. Tämä lääkäri tunnisti hienosti psykosomaattiset oireeni.

Päänsärkyä. Rintakipua. Vatsan turvotusta. Jatkuvaa palan tunnetta kurkussa. Kun elämää alkaa häiritä jokin hankala oire, mennään yleensä lääkärille,  saadaan diagnoosi ja hoito. Mutta aina näin ei kuitenkaan käy.  

Kun kyseessä on toiminnallinen vaiva - ennen puhuttiin psykosomaattisesta oireesta - diagnoosia ja lääkitystä ei löydy. Oireet voivat olla missä tahansa kehossa, mutta niille on yhteistä yksi asia: ne tuottaa keskushermosto. Vastaanotolla saatetaan tutkia perusteellisestikin, tähystää, ultrata, mutta mitään ei löydy, koska syy on aivoissa.

Ylilääkäri Risto Vatajan mukaan aivot on elin, jonka yksi keskeisimpiä tehtäviä on suojella ihmistä. Keho tuottaa jatkuvasti uusia tuntemuksia. Jos on stressaantunut, uupunut, väsynyt, aivot ryhtyvät tehtäväänsä.

Ne alkavat tuottaa oireita joiden tehtävänä on muuttaa ihmisen käytöstä. Esimerkiksi väsyneenä ja stressaantuneena pitäisi levätä, juuri tähän aivot ihmistä patistavat oireillaan.

Häpeä ja syyllisyys ovat tuttuja tunteita toiminnallisista oireista kärsiville. Häpeän tunne on turha ja tuhoisa. Joka neljäs lääkärissä kävijä jää ilman diagnoosia.  Ikävä kyllä joskus lääkäri voi suhtautua toiminnallisiin oireisiin ylimalkaisesti.

Epätietoisuus lisää huolta, mikä voi pahentaa toiminnallisia oireita. Ymmärrys oireista mahdollistaa tuntemusten lievenemisen ja toipumisen. Siksi on tärkeää, että potilas kokee tulevan vastaanotolla kuulluksi.

Myös potilaan omalla asenteella on merkitystä. Osa potilaista kokee loukkauksena, jos diagnoosia ei löydy. Tutkimustuloksiin ja lääkärin sanaan ei haluta uskoa. Tämä vastarinta voi johtaa oireiden pahenemiseen.

Stressin osuus toiminnallisissa häiriöissä on keskeinen. Uupuminen tai masennus voivat aiheuttaa kipuoireita, joille ei löydy selitystä. Potilasta auttaa parhaiten se, että hän ymmärtää, mistä on kysymys, ja stressi vähenee.

Lähteet:Kauneus&terveys 13/20, kuvat Pixabay