Surutyöni 62.

 

Rakas Vera tyttäremme kuoli tammikuun alussa yllättäen. Hän oli 22-vuotias reipas ja urheilullinen tyttö. Vera opiskeli molekyylibiologiaa Jyväskylän yliopistossa.

Minulla on suunnaton ikävä Veraa etenkin aamuisin, iltaisin ja öisin. Mielessäni on tarkka ja elävä kuva hänestä. Jota ei enää ole, ja se itkettää.

Tein tänään omenahilloa. Se oli Veran lempihilloa pannukakulle ja letuille. Pidän itsekin siitä paljon, mutta eniten pidän vadelmahillosta. Söimme kuitenkin viime vuoden omenahilloa tänään pannareiden kanssa. Ja tuntui, että Vera oli lähellä.

Ilta- ja yöpuhteeni ovat muuttuneet. Löysin kuukausia sitten Netflixin. Yleensä katson sitä kaksi tuntia ja luen kirjaa saman verran. Mutta Netflixiä katsoessani aika usein käy niin, että nukahdan läppäri sylissä, ja kirja jää lukematta.

Minun kokemukseni mukaan elokuvan tai muun sellaisen katsominen tarvitsee vähemmän aivotyötä kuin kirjan lukeminen. Elokuvat antavat kuvat valmiina. Kirjaa lukiessa ne on muodostettava itse mielessä. Mikä tekee aivoillekin hyvää.

Tätä todistaa minun osaltani se, etten ole koskaan nukahtanut kirjaa lukiessa. Olen vain huomannut olevani hyvin väsynyt ja ruvennut nukkumaan. Tämä on siis vain minun mielipiteeni.

Tai sitten vain katson Netflixistä niin tylsiä elokuvia ja sarjoja ja siksi nukahdan. En, ehen. Minua kiinnosti kovasti Crown. Nykyisin katson Indie-elokuvia, Luther- ja The Good Doctor- sarjoja. Jos Veran tuska ja ikävä on aivan kamala, katson espanjankielisiä ja turkkilaisia komedioita. Jotenkin pääsen, edes vähän, niiden mukaan, vaikka ne toisaalta tuntuvat niin turhilta. Katson joskus vähän intialaisia elokuvia. Netflix on siitä hyvä, että voi valita katsottavaa mielialan mukaan.

Veran lemppari Netflixissä oli hullunhauska, eksentrinen Haters Back Off, jossa Miranda niminen nuori nainen sekoilee kuvitellen olevansa milloin  kuuluisa laulaja, näyttelijä... Katsoimme sarjaa yhdessä. Kun katsoin nyt vähän aikaa sitten yhden osan, Verakin katsoi kanssani.