Rakas Vera tyttäremme kuoli yllättäen tammikuun alussa. Hän oli 22-vuotias molekyylibiologian opskelija. Kuolinsyytutkimus kesti viisi kuukautta, eikä siinä saatu selville, mihin Vera kuoli. Patologi sanoi, että todennäköisesti Vera kuoli sydämen rytmihäiriöön.
Musta noita soutaa mustalla veneellä syvässä mustassa vedessä. Ennen katsoin noitaa rannalta. Rantojen liepeiltä. Nyt olen tuossa veneessä. Ja vene keikahtaa ja putoan syvään, mustaan veteen. Alan vajota pohjaan kuin painava kivi. Tämä on suruni, painava kivi, niin rakas kantaa.
Olen ollut väsynyt viime aikoina. Vaihdevuodet ei gynekologin mukaan ole minua väsyttämässä. Niin ehkäpä se on tämä suru. Suruaika nyt tätä. Ankaraa työtä. On niin suunnaton ikävä Veraa. On otettava suru vastaan, koska se kertoo myös itsestäni. Availee oviaan ties minne. Jääkylmään taloon. Hylättyyn ja rähjäiseen taloon.
Väsymyksen takia en ole saanut varattua aikaa kampaajalle. Lyhyt tukkani on kasvanut ja sen malli jo täysin hävinnyt. Ihmisten parissa liikkuessa on pidettävä pantaa.
Traumaattiset stressireaktiot, kuten Veran kuolema, voivat alkaa purkaa entisiäkin traumoja. Minulla on paljon häpeää ja syyllisyyttä. En jaksa näitä nyt tietoisesti käsitellä. Annan niiden tulla. Annan niitten mennä ohi. Odottamaan sopivampaa aikaa.
Osan olen käsitellyt psykodynaamisessa terapiassa eli psykoanalyyttisessa terapiassa, jossa kävin opiskeluihin liittyen kolme vuotta. Sen jälkeen on tullut monia traumoja. Äidin, siskon ja monen sukulaisen kuolema. Parhaan ystäväni kuolema. Isä kuoli jo ennen opiskeluaikoja. Isän itsemurhaa käsittelimme terapiassa pitkään. Ja miten se veikään minun voimiani, olin välillä hyvin väsynyt. Mutta se oli toisaalta erittäin antoisaa. Itsetuntemista- ja itsetuntoa lisäävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole hyvä ja kommentoi. Teet minut iloiseksi!