Uuden vuoden lupaukset?

En tee uuden vuoden lupauksia, koska olen huomannut, että ne ei yleensä pidä. Ainakaan minulla. Ja jos tekee liian suuren lupauksen, seuraa mielipaha ja morkkis siitä, jos se ei sitten pitänytkään. Ei siis lupauksia. Eikä morkkiksia. Mutta paljon onnea teille, jotka olette tehneet - uskaltaneet tehdä - lupauksen ,vahvan päätöksen tai selkeän tavoitteen! Sehän valaisee tätä pimeää aikaa ja energisoi oloa.

Brittipsykologi Richard Wisemanin vuonna 2007 tekemän tutkimuksen mukaan vain 12 prosenttia ihmisistä piti uuden vuoden lupauksensa. Tutkimukseen osallistui 3000 ihmistä.

Riittävän pienet ja konkreettiset lupaukset pitävät parhaiten ja päätöksen kertominen vain läheisille voi auttaa. Somessa ei kannattaisi hehkuttaa lupaustaan, koska jo muiden huomio ja hyväksyntä ikään kuin palkitsevat ennenaikaisesti, ja siksi ei tule ponnisteltua riittävästi.

Ennen lupausta kannattaisi nukkua ja syödä riittävästi, koska muuten ei jaksa tehdä muutoksia. Filosofi ja tutkija Frank Martela kirjoittaa kirjassaan Tahdonvoiman käyttöohje, että kun verensokeri ja aivojen energia vähenee, tahdonvoima kärsii ensimmäisenä.

Pelkkään tahdonvoimaan ei kannata nojatakaan. Tehokkaampaa on karsia kiusaukset ympäriltään,   ja yrittää tehdä uudesta tavasta vähitellen rutiini itselleen.

Lähteet: Helsingin Sanomat 2.1.2020, kuvat Pixabay ja omat

Epäonnistumisen ei kannata antaa musertaa

Minä olen epäonnistunut useinkin. Mutta aina olen pystynyt nousemaan sen suonsilmästä. Välillä onnistuu. Välillä epäonnistuu. Se on elämää.

Epäonnistuminen voi olla hyvinkin ahdistava tunne. Mielessä voi pyöriä: "Minusta ei ole mihinkään."

Paras tapa käsitellä epäonnistumisen tunnetta on sanoittaa se: puhua tunteesta läheisille, purkaa tunnetta. Jonkin piristävän asian tekeminenkin voi auttaa.

Ihmiset ei välttämättä osaa puhua epäonnistumisestaan. He voivat kuvailla olevansa vain ahdistuneita.

Epäonnistumisia ei voi välttää kukaan. Mutta kun puhumme ja työstämme niitä, ne muuttuvat vain osaksi elämänhistoriaamme ja arkeamme. Epäonnistumisenkokemuksesta voi tulla näin neutraali. Sitä ei tarvitse enää vatvoa.

Se mitä toinen pitää epäonnistumisena, ei saata hetkauttaa toista ihmistä mitenkään. Tähän voi vaikuttaa elämänkokemus.

Se on jännä, että suomalaisessa kulttuurissa epäonnistuminen leimaa ihmistä, mutta myös liika onnistuminen.

Tavoitteena ei kannattaisi pitää kiinni sitä, että jokainen asia johon ryhdymme, varmasti onnistuu. Elämä kapenee, kun varmistelee onnistumista koko ajan.

Epäonnistumisen kokemukseen voi liittyä häpeää. Sen pohjalla voi olla vanha käsittelemätön kokemus. Esimerkiksi avioero voi aktivoida mielessä aiempia hylkäämiskokemuksia. Häpeä saa valtavat mittasuhteet. Ihminen voi ajatella, että taas tämä toistui. En kelpaa kenellekään. Uusi parisuhde tuntuu pelottavalta. Näin voi syntyä mies- ja naisvihaajia. Katkeria ikisinkkuja. Jotka eivät halua koskaan uutta parisuhdetta.

Epäonnistumisen kokemukseen kiinnittynyt voi myös alkaa syytellä muita. Silloin vaarana on katkeroituminen.

Jos elämässä on stressiä tai vaikea elämäntilanne, epäonnistumiset tuntuvat raskaammilta. Tässä voi tulla apuun myötäitsetunto. Itseään voi katsella lempeästi ja rehellisesti. Ja itselleen voi sanoa: "Tein parhaani."

Miten sinä koet epäonnistumiset?

Lähteet: Voihyvin 8/2018, kuvat omat

Jaettu ilo on hyvä ilo

Minä jaan iloni vähän turhankin innokkaasti. Hihkun ilosta. Toivon, että ilo tarttuisi muihinkin. Että heillä olisi kiva olla. Mutta ei se taida aina onnistua.

Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Tutkimusten mukaan ilon aiheistaan läheisille kertovat ihmiset ovat tyytyväisempiä ja elivoimaisempia kuin ne jotka pimittävät ilonsa.

Sillä, että kenelle ilonsa välittää, on merkitystä. Parhaiten suhtautuvat läheiset ihmiset. Joku voi taas jopa ärsyyntyä iloisesta hihkujasta. Tai kuitata koko jutun ilmeettömällä olankohautuksella.

Ilo voi hiipua, jos ihanan elämyksen on kokenut yksin, eikä sitä pysty jakamaan muiden kanssa.

Vastakohtaisesti vaikeiden ja raskaiden kokemusten jakaminen muiden kanssa on niin sanottua sosiaalista liimaa. Saman tuskan läpikäyminen lisää yhteenkuuluvuutta ja yhteistyöhaluja.

Jaatko ilosi helposti?

Lähteet: Helsingin Sanomat 30.11.2017, kuvat Pexel, Pixabay

Puolison pettäminen ja hylkääminen

Tämä kirjoitus on Annan tarina Hesarista. Juttu järkytti minua kovasti. Kuin joku olisi heittänyt sanoja kuin hiekkaa kasvoilleni. Annalle hylkääminen tuli täysin yllätyksenä. Miehen kuvatus lähetti  vain tekstiviestin, että haluaa avioeron.

Vasta viestin tulon jälkeen Anna huomasi. Että mies oli vienyt kotoa kaikki henkilökohtaiset tavaransa.

Anna ja hänen miehensä olivat olleet pitkään yhdessä. Yli kymmenen vuotta. Ja nyt perheessä oli vielä pikkulapsivaihe. Anna oli tottunut luottamaan iloiseen puolisoonsa. Siksi tekstiviesti oli kuin potku palleaan.

Anna ei osannut epäillä mitään. Mies teki keikkatöitä Pohjois-Suomessa viikot ja tuli viikonlopuiksi kotiin. Tekstiviestin jäkeen asiat alkoivat seljetä. Mies ei ollutkaan ollut keikkatöissä Pohjois-Suomessa vaan Etelä-Suomessa vuosien ajan. Hän oli elänyt kaksoiselämää. Hänellä oli toinen nainen etelässä. Jonka luona hän asui viikon työkeikkansa.

Annan ensimmäiset kuukaudet menivät shokkitilassa. Hän siivosi perheen omakotitaloa, ja hävitti kaikki miehensä kotiin jääneet tavarat. Onneksi perhe ja ystävät oli hänen tukenaan. Ja kuuntelivat, kun Anna kävi läpi asiaa uudestaan ja uudestaan. Hänen mielestään parasta tukea oli se, että läheiset jaksoivat kuunnella.

Miehen lähdöstä on kulunut nyt vuosi. Annan ja kolmen lapsen elämä on pikkuhiljaa tasoittunut. Anna kokee eroprosessin aikana oppineensa paljon itsestään.

Hän on huomannut, että ihmisen voimavarat ja vahvuus ovat yllättävän suuria. Nykyään - melkoisen myllerryksen läpi käytyään - hän osaa ottaa rennommin. Ei stressaa pikkuasioista. On enemmän armollinen itselleen.

Hän on myös antanut anteeksi miehelleen. Mutta anteeksiantaminen ei vapauta pettäjää vastuusta, mutta vapauttaa petettyä.

Jatkan huomenna samasta aiheesta, pettämisestä, oman kokemukseni kirjoittamalla.

Mitä mieltä olet Annan tarinasta?

Lähteet: Helsingin Sanomat 3.5.2018, kuvat Pexel, Pixsabay

Kun on ikävä liian varhain kuolleita läheisiäni

Minulla on välillä kova ikävä liian varhain kuolleita läheisiäni. Ikävä humahtaa heltymättömästi kuin musta huntu päälleni. Kyyneleet valuvat. Niin suuri ikävä.

Minulla on ikävä isää, joka teki itsemurhan vain 49-vuotiaana. Hänellä oli kaksisuuntainen mielialahäiriö. Helpompi muoto eli tyyppi 2. Siinä ihminen ei mene hillittömään maniaan vaan hypomaniaan. Jota ei edes välttämättä  huomaa ihmisestä. Ihminen on vain tavallista energisempi.

Isälläni oli erikoinen muoto tuosta kaksisuuntaisuudesta: Hän eli elämänsä jatkuvassa hypomaniassa. Hän oli hyvin vilkas, nopea, seurallinen ja energinen. Kunnes tuli se yksi ainoa masennuskausi. Joka suisti hänen elämänsä. Aluksi hän oli vain apea. Mutta masennus syveni koko ajan. Ja lopulta hän oli psykoosissa; näki harhoja, esimerkiksi liekkejä kodin nurkissa. Lopulta hän joutui psykiatriseen sairaalaan, jossa teki itsemurhan sairaalan pannuhuoneessa  hirttäytymällä.

Isä oli iso persoonallisuus. Hänellä oli  ystäviä monista piireistä. Pankinjohtajasta romaniperheeseen. Hän paloi suurella liekillä ja teki kolmea eri työtä. Liehui. Rymisteli.

Isä oli minulle kultainen. Hän kannusti ja oli hyvin ylpeä hyvästä koulumenestyksestäni. Olin hänelle kaunis. Hän ihaili poliittista ja yhteiskunnallista kiinnostustani. Joskus - kun on vaikeaa - tunnen hänen kätensä olkapäälläni.

Äitiä on välillä myös ikävä. Hän oli huolehtivainen, hyvä äiti. Hyvin puhelias, ehtivä ja myönteinen. Kunnes alkoi juoda isän kuoleman jälkeen. Hän alkoholisoitui parissa vuodessa.  Silloin me lapset olimme hänelle sivuseikka.  Yhdentekeviä. Alkoholi oli tärkein. Kuten kaikilla alkoholisteilla. Hän kuoli alkoholismiin 60-vuotiaana.

Minulla on suuri ikävä siskoani, joka kuoli 52-vuotiaana keuhkosyöpään. Sisko oli kuin äiti minulle ja mummo lapsille. Hän rakasti sisustamista, pukeutumista ja kosmetiikkaa. Vaikka olimme erilaisia. Meillä oli vahva sisaruusside. Hänen hautajaisissa - surun murtamana ja kolhimana - yritin hypätä hautaan, kun hänet oli laskettu sinne. Olin hysteerinen. Täysin romuna. Ajattelen joskus vieläkin, että soitan hänelle. Sitten hätkähdän tajuamaan, että hän on kuollut.

Minulla on suuri ikävä parasta ystävääni, joka teki eräänä vappuna nelikymppisenä itsemurhan hyppäämällä kahdeksannesta kerroksesta katuun. Hän ei kestänyt avoeroa. Ja alkoholi oli mukana kuvioissa. Sen jälkeen vappu on merkinnyt minulle väistämättömästi hänen muisteluaan.Poimin valkovuokkoja hänen kuvansa viereen. Poltan kynttilää. Ja itken. Ystävyytemme oli pitkä, kouluajoista alkaen.

Voisi tietysti sanoa, että kaikella on tarkoituksensa. Minä en siihen usko. Lainkaan. Mitä tarkoitusta siinä muka on, että ihminen kuolee liian varhain. Ei sitten mitään.

Minua lohduttaa ajatus, että läheiseni ovat nyt toisessa ulottuvuudessa. Elämää on kuoleman jälkeenkin.Ystäväni kanssa sovittiin lukioaikoina. Että se joka ensiksi kuolee, antaa merkkejä siitä, että kuolema ei ole kaiken loppu. Tai ei anna merkkejä, mikä tarkoittaa sitä, että kuolema on kaiken loppu. Ystäväni on pitänyt sopimuksemme antamalla merkkejä.

Oletko sinä menettänyt liian varhain läheisiäsi?

Lähteet: kuvat omat.