Päivän vaatteet ja hurja nuoruuteni

Tulin eilen kotiin sairaalasta. Ja mikä näky minua odottikaan keittiössä. Se oli täynnänsä sirkkelin osia, joita mies yrittää nyt koota sisällä. Kysäisin mieheltä: aiotko sä kesällä tehdä halkojakin sisällä? Mies siihen: älä viitti, tää on tosi vaikee koota. Minä siihen: Jees söör. Ja siirryin esteettisesti antoisampaan makuuhuoneeseen purkamaan tavaroita. Kissat oli selvästi ikävöineet minua. Molemmat tulivat nukkumaan kanssani. Ja paljon silitystä kaivattiin.

Mekko/tunika on Creamin vanha.

14-vuotiaana minusta tuli punkkari. Leikkasin hiukset siiliksi ja värjäsin ne punaisiksi. Ostin nahkahousut ja takin jonka rintaumus oli täynnä punkaiheisia merkkejä. Meistä punkkareista muodostui porukka. Silloin oli myös niin sanottuja fiftareita, jotka arvostivat Amerikkaa. Totta kai meidän porukalla oli suukopua näiden fiftareiden kanssa. Mutta se ei koskaan mennyt väkivaltaiseksi.

Olen tästä varmaankin aikaisemmin kertonut. Sain nimen Karju- Marja. Yksinkertaiseksi siksi että karjuin paljon. Matematiikan opettaja oli helisemässä kanssani. Minun mielestä hän ei osannut opettaa ja karjuin siitä hänelle. Hän sanoi minulle usein, että Marja et huutaisi aina minulle. Vaikka sinun mielestäsi asioita käydään läpi liian hitaasti, kun olet hyvä matematiikassa. 

Onneksi en opettanut itseäni. Kun olin niin vaativa ja määräilevä oppilas.

Vaikka olin kovis punkkari, koulu sujui hyvin. Keskiarvo oli kahdenneksella luokalla 9,7, vaikka en hirveästi ehtinyt opiskella. Koska koulun jälkeen kotona odottivat kotityöt. Niiden jälkeen opiskelin,  mitä jaksoin.

Punkkariporukassa minua ei kiusattu koulumenestyksestä vaan päätettiin, että minä olisin porukan aivot. Me rellestettiin välitunneilla ja sotkettiin vessat kirjoittamalla joitakin punklaulajien sanoituksen osia vessan seinille. Fiftarit kirjoittivat sitten omiaan.

Perustimme bändin, jossa kukaan ei oikeasti osannut soittaa ja minä karjuin bändin laulajana. Meteliä ainakin saimme aikaan.

Poltettiin tupakkaa muka varmassa paikassa. Jäätiin kiinni. Jälki-istunnoissa vain naureskeltiin.

Perjantai iltaisin juotiin Ruska-viiniä. Tunnen vieläkin sen äitelän maun suussani. Ja taas rellestettiin.

Minun suurin idolini oli Pelle Miljoona. Osasin ulkoa kaikki hänen laulut: "Suomesta ei saa Amerikkaa, tästä päivästä viiskyt lukua..." "Sisko tahtoisin jäädä, mutta moottoritie on kuuma..." Taidan osata vieläkin. Ainakin osan.

Rippileiri oli yhtä säheltämistä. Riehuttiin. Minut esimerkiksi kahlittiin lentopalloverkkoon. Ja kuinka karjuinkaan sitä. Rippileirin pappi piti meitä toivottomina tapauksina puhutteluissaan.

Yhdessä Pelle Miljoonan konsertissa hävitin toisen talvikenkäni. Kiipesimme esiintymislavalle ja hakkasimme toisella kengällä lattiaa musiikin tahdissa. Järjestysmiehet tietty tulivat ja heittivät meidät kovaotteisesti alas esiintymislavalta. Siinä rytinässä toinen talvikenkäni lensi jonnekin. Enkä Ruska-päissäni löytännyt sitä. Käpsyttelin sitten siskoni luokse nukkumaan ilman toista talvikenkää.

Punkkarivaihetta kesti noin kolmisen vuotta, ja sitten sukeuduin hipiksi. Hyvin henkeväksi maailmanparantajaksi.

Voi noita nuoruusvuosia! Mutta minusta tuntuu, että kapinavaihe teki minulle hyvää. Sain irrottautua isästä ja äidistä henkisesi, joka on murrosiän yksi kehitystehtävä. Samoin kuin identiteetin muodostaminen.

Minkälainen oli sinun nuoruutesi?

Hyvää viikonloppua kaikille!