Miksi pyytää apua muilta?

 

Joskus on parasta sanoa, ettei itse pysty tai kykene.  Minä pyydän apua hyvin herkästi. Tunnustan rajallisuuteni. Sen etten osaa ennakolta kaikkea. Kun olin töissä, jouduin pyytämään paljon apua tämän digin kanssa ja sain sitä onneksi, vaikka tietokonevastaava varmasti oli jo kyllästynyt siihen - näin sen hänen ilmeestään -, kun tulin hänen luokkaansa ja toistelin "apua, apua en voi jatkaa tuntia ilman, että tulet apuun".

Seuraavaksi viisi syytä, miksi kannattaa pyytää apua:

1) Se syventää ihmissuhteita.

Yhdessä koetut tunteet sitovat ihmisiä yhteen. Salli itsellesi haavoittuvuutesi ja pyydä apua. Avunpyyntö osoittaa, että luotat toisen ajatuksiin ja kykyyn auttaa.

2) Se kirkastaa ajattelua.

Stressi saa ajatukset kehämäisemmiksi. Ihminen keskittyy ongelmaan, eikä sen ratkaisuun. Kun pyydät apua, siirrät ajatuksesi ulkopuolelle. Tämä rauhoittaa, ja pystyt työskentelemään tehokkaammin ja luovemmin.

3) Se tekee hyvää muillekin.

Auttamista on tutkittu ja sen perusteella huomattu, että auttajat ovat onnellisempia ja hyvinvoivempia kuin muut. Auttaminen voi vahvistaa avunantajan turvaverkkoja. Hän voi itse jatkossa pyytää apua, kun sitä tarvitsee.

4) Se rentouttaa kehoa.

Ongelmien kanssa yksin painiminen voi aiheuttaa kehollista jännitystä, kireyttä  ja ylivireyttä. Tämä jumitus voi pitkittyessään johtaa korkeaan verenpaineeseen ja univaikeuksiin.

5) Se vie työuraa eteenpäin.

Työssään menestyvät pyytävät helposti apua, neuvoja ja mielipiteitä työkavereiltaan. Samalla he solmivat työn kannalta tärkeitä ihmissuhteita.

Lähteet: Kauneus&Terveys 13/2020, kuvat omat.

Päivän vaatteet ja kuulumiset

Niin sanottu "valokuvaajani" tytär lähti Helsinkiin kahdeksi kuukaudeksi pääsykoe valmennuskurssille. Joten kuvaajana toimi mieheni, joka ei oikein jaksaisi sitä. Ei todellakaan jaksaisi. Ei anna kipakoita ohjeita kuten tytär. Mies on lähinnä kyllästyneen näköinen. Ja se tarttuu minuunkin. Vaikka kuinka yritän. Luontevasti.

Kuvat ovat taas meidän epäselvää "tyylisuuntaustamme". Ja minä jurotan. Niin kuin monesti valokuvissa.

Pesä on nyt siis tyhjä kaksi kuukautta. Tämä on harjoittelua siihen, kun pesä on lopullisesti tyhjä. Apua! Tulee niin ikävä ja alkaa tavallaan uusi elämänvaihe. Toisaalta areena on vapaa miehen ja minun torailuun ja rakastamiseen.

Tunika on vanha Marimekon. Tekonahka housuni - joita olen jostakin syystä alkanut pitää ylläni miltei jatkuvasti - tuovat rouheutta hempeään vaaleanpunaiseen.

Tapasin tietokoneohjaajani ja opettelimme sähköpostin käyttöä. Ihan tosi. Osaan kyllä työni takia jotenkin käyttää sitä. Mutta en osaa laittaa siihen liitteitä. Tai mitä ne nyt ovat. Näin alkeellisella tasolla olen. Digi-idiootti.

Ja voi itku miten paljon opeteltavaa minulla vielä on. Epäonnistumisten rajattomat mahdollisuudet. Olen sitä sukupolvea, jolle ei koulussa opetettu ATK:ta. Mutta oppimiskokemusta. Tavoitteellista toimintaa. On kyllä. Mutta nautin ja tykkään blogin pitämisessä eniten kirjoittamisesta. Olisin vapaa kuin taivaan lintu, jos joku tekisi digihommat puolestani. Mutta eihän se ole mahdollista. Ja tulevaisuudessa kaikki on ehkä varmaan diginä. 

Niinpä.

Joten sitä pitäisi osata.

Viimeinen viikko sairaslomaa on kohta ohi. Tunnen itseni vieläkin vähän heikoksi. Mutta ihanaa palata tavalliseen arkeen ja elämään. Eikä kyhnöttää huokaillen kotona. 

Olen melkeinpä lukenut kirjan päivässä. Muun muassa Mario Vergas Llosaa, Anita Brookneria, Alice McDermonttia. Olen aika vaativa nirppanokka kirjojen suhteen. Haluan lukea laatukirjallisuutta. Usein Otavan Keltaisen kirjaston kirjoja. Niissä on sisältöä, joka panee ajattelemaan. Sekä loistava kirjoittamisen taito. Ne aivan kuin säihkyvät ja kipunoivat  mielessäni.

            Kille-poika röhnöttää sylissä.

Jees. Pääsen taas kuntosalille ja voin tehdä kunnon lenkkejä. Ruokahaluni varmasti parantuu. Uusi, tavallinen elämäni! Jossa olen usein omissa ajatuksissani. Vaikka kuinka yrittäisin olla näpsäkkä emäntä. Olen toivottoman epäkäytännöllinen ihminen.

Ihanaa pääsiäistä kaikille!

Arkeni raskaus ja ihanuus

Herään jo kuudelta aamulla. Olen illan torkku ja aamun virkku. Ensimmäisenä näen makuuhuoneessamme vaaterekit molemmin puolin huonetta. Olisi ihanaa, jos olisi iso vaatehuone. Jotta olisivat pois silmistä. Ei mitenkään kaunista katseltavaa. Minulla on melko paljon vaatteita. Osa jo 25 vuoden takaa. Olen ollut miltei samoissa mitoissa pitkään. Enkä osta pintamuotia. Vaan jotakin jotenkin ajatonta. Nykyisin en osta kovinkaan usein uusia vaatteita. Minusta on vähitellen tullut ekologinen, Ja haluan, että hiilijalanjälkeni on mahdollisimman pieni. Siksi kirpparit ja vanhojen vaatteiden kaupat.Lisäksi perin siskoni vaatteita.

Tunnetilan mukaan nappaan jotakin päälleni. Meikkaan. Tärkeintä minulle on kiireetön aamu. Aamupala on aina miltei samanlainen. Kirjan kanssa nautittuna. Jugurttia ja marjoja. Avokado. Muutama saksanpähkinä. Granaattiomenamehu terästetty kollgeenijauheella. Kahvia.

Sitten julkaisen päivän postauksen. By the Way. Aloittelevana (11 kuukautta) blogin pitäjänä en tiedä, miten seuraajat saisi merkiyttyä kuvineenkin blogisivuun. Mutta kaikki aikanaan. Ohjaajani ja ystäväni kyllä opettavat.

Nyt yksi selkeä tapa ryhtyä seuraajaksi on mennä: blogit.fi sivustolle. Siellä on yli 6000 blogia. Kirjoita blogini nimi kohtaan "etsi blogeja ja postauksia". Kirjoita siihen blogini nimi Marja 50+ eloa ja oloa.Klikkaus tai enter. Siitä tulee blogini perustiedot ja sijoittumiset esiin. Alimpana on seuraa laatikko, jossa on sydän. Sydäntä painamalla liityt minun seuraajakseni. Toki tähdenkin voi laittaa.

Minä en ole pyytänyt läheisiä tai ystäviä klikkaamaan tuota sydäntä. Koska heistä suurin joukko ei seuraa blogia. Minusta olisi siksi moraalitonta pyyttää heitä klikkaamaan sydäntä.

Siis te aidot seuraajat klikkaisitte tuota sydäntä. Vaikka lukisitte postauksia silloin ja tällöin. Minun blogi-itsetunto ei ole nyt ihan kohillaan. Epäilykset, epäilykset kalvavat. Lukeeko kukaan minua oikeasti? Vähän kipuilua.

Arki jatkukoon.

Huristelen auton rohjakkeella töihin. Töissä kasvoihin iskee ihmisten paljous ja korviin melu. Juon töissä vielä toiset aamukahvit. Aloitan työpäivän. Tervehdin oppilaita. Näppään tietsikan ja docu-kameran päälle. Merkitsen Wilmaan poissaolijat. Sekä tietsikalla että paperiseen kurssipäiväkirjaan. Vie liian kauan aikaa etsiä tunnin opetusaineisto kustantajien sivuilta.

Niinpä. Onko digi tosiaan tehostanut opettajan työtä? Ei ainakaan minun koska olen vieläkin digi-idiootti.

Jos päivällä on hyppytunteja ainakin kaksi peräkkäin, käyn kuntosalilla. Töiden jälkeen usein ruokakauppa ja kotiin. Väsähtänyt olo. Lenkki raikkaassa ulkoilmassa helpottaa. Aina en saa lähdetyksi. Mutta en osaa päivällä nukkuakaan. Pari tuntia sitten haahuilen lähinnä Hesaria lukemalla. Ruuanlaitto. Koneiden täyttämistä ja tyhjentämistä. Talon lämmittämistä pönttöuuneilla. Postauksen kirjoittamista. Facessa. Teen myös smoothien. Olen nyt jumittunut vihersmoothiin: lehtikaalia, varsiselleriä ja rutkasti inkivääriä.

Tykkään kaikesta kauniista (omasta mielestäni) ympärilläni. Olen kirpparilta haalinut yhtä sun toista. Roinaa tyttären mielestä.

            Varmaankin hyvin vanha - kulumat ei näy kuvassa - ehkä Itä- Saksata tullut                         heppa.

    
Aikoinaan kymmenellä eurolla ostettu käsin virkattu päiväpeite. Todella halpa.                  Varmasti langat

  ovat maksaneet enemmän. Tuntikausien työ. Niin kaunista käsityötä. Siisti ja                     käyttämätön.

    Rakas Kille-kissamme.

En jaksa sosiaalisen työpäivän jälkeen olla kovin sosiaalinen. Tapaan ystäviä lähinnä viikonloppuisin. Perheen seura riittää. Parannamme mieheni kanssa maailmaa. Puhumme politiikasta. Menneen työpäivän kulusta. Tyttäreni on hyvin puhelias, kun sille päälle sattuu. En katso juurikaan televisiota.

On ihanaa käpertyä sänkyyn ja lukea noin kaksi tuntia ennen nukkumista. Välillä hemmottelen itseäni kasvonaamiolla, jonka teen itse. Apteekista saa kuivattua savea. Siihen vain vettä ja öljyä. Levitetään puhtaalle iholle. Pienentää huokosia ja kirkastaa ihoa.

Sitten vain seerumi ja yövoide kasvoille. Olen valmis uinailemaan mieheni kainalossa.

Oletko sinä tyytyväinen arkeesi?

Lähteet: kuvat omat

Päivän vaatteet ja monenmoisia mietteitä

Taas viikko lopuillaan. Ja talviloma alkaa. Jees! Toivottavasti ei tule sellaisia pakkasia - esimerkiksi 30 astetta - kuin on ennustettu. Silloin ei tee mieli ulkoilla.

Tajusin tässä viikolla olevani koti-ihminen. Kotikissa. Toisaalta työ on niin sosiaalista, että sen jälkeen olen mieluiten kotona. Uunien suloisessa lämmössä. Palavien halkojen tuoksussa. Uunia sytyttäessä voi tuijottaa tulta. Se on hyvin rauhoittavaa.

Viikko on ollut jotenkin hölmöntylsä. Vähän tervassa askeltamista. Niinpä kuvatkin ovat latteita.

Tomera tyttöni otti kuvat. En jostakin syystä jaksanut noudattaa hänen tarkkoja käskyjään. Niinpä hän sanoi: "Sinunpa on blogi. Oo kuin lahna vaan." Mutta näillä mennään. Lupaan, että ensi viikolla tulee parempia kuvia. Kun on se lomakin.

Mekko on merkiltään Anna Field. Muistaakseni pari vuotta sitten ostettu. Tykkään avokaulaisista kietaisumekoista. Mutta minulle sopisi paremmin vähän lyhyempi mekko.

Onneksi tällä viikolla on ollut ihan siedettävät pakkaset ja - mikä ihaninta - aurinko on paistanut. Esimakua keväästä.

Digi-jutut on mennyt tapani mukaan vähän surkeasti. Harjoittelin Instaa ja lähetin saman kuvan useamman kerran. Enkä tiennyt, miten ylimääräiset kuvat saisi poistetuksi. Kunnes eilen paljon digistä tietävä ystäväni opetti minulle Instan käyttöä. Harmaissa aivosoluissa vähän tutisee. Taisin oppiakin jotakin. Hän opetti minulle myös kuvakaappausta. Sitä en ole vielä harjoitellut. Mutta kaikki aikanaan. Tietsikan valokuvatiedostot on menneet aivan sekaisin.

Viikon autoiluni oli taas sellainen, että möhlin. Olin jättänyt autoon valot päälle aamulla. Ja kun hyppytunneilla tein lähtöä kuntosalille, auto ei startannut. Akku tyhjä. Meillä on niin vanhat auton romut käytössä, ettei valot  sammu automaattisesti. Ne pitäisi muistaa sammuttaa.

 Yli puolenkymmentä kertaa on käynyt niin, etten ole hajamielisenä ihmisenä  muistanut sammuttaa valoja. Onneksi sain miehen kiinni. Hän tuli noin kello 17 vara-akun kanssa. Ja hänellä oli kiire  omiin töihinsä. Hän käski minun ajaa parkkivaloilla ja isoilla kierroksilla. Eli kaasuttaa paljon. No. Minullehan se sopii vallan mainiosti. Kun tykkään vauhdista. Minä ajoin 20 kilometriä kotiin niin kauheaa vauhtia kaasutellen jäisellä tiellä, että kerrankin itseäni hirvitti. Etenkin risteyksissä.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Lähteet: kuvat omat