Surutyöni 129.

Rakas Vera-tyttäremme kuoli nukkuessaan 22-vuotiaana. Syytä kuolemalle ei löydetty kuolinsyytutkimuksissa. Syy tuntematon. Vera oli hyväkuntoinen ja terve molekyylibiologian opiskelija.

Tämä viikko on ollut yhtä matalalentoa. Jos lennosta voi puhuakaan. On niin ikävä Veraa. En näe tulevaisuudessa mitään hyvää. Ikään kuin Vera ja minä olisimme niin tiiviisti vastakkain, liki, että mitään tulevaisuudenuskoa ei siihen väliin mahdu, ei muita ihmisiä, ei edes ennen rakastamaani luontoa.

Kuollut, marras, marto. Luovuttanut tässä todellisuudessa.  Olen kuin patsas vetoisessa museossa. Muistaakseni Sylvia Plath sanoi noin. Hän kuoli pää kaasu-uunissa. Lopetti itse elämänsä. Rohkea, surullinen nainen.

Välillä tunnen olevani raskaana. Odotan Veraa. Tunnen jo liikkeet. Olen niin onnellinen! Kohta synnytän. Ja niin suloinen Vera-vauva.

Minulla on usein viikonloppuna niin epätodellinen olo kuin tässä talossa olisi kolme ihmistä. Mieheni, Vera ja minä. Kuulen askeleita yläkerran portaissa. Sitten havahdun todellisuuteen. Vera on kuollut. Kuinka kipeää se tekeekään! Palata todellisuuteen.

Kuitenkin tiedän, tunnen, että Vera sanoisi minulle, että lopeta jo tuo surussa rypeminen. Sehän on nyt oikeastaan ego-trippailua.Vera oli rempseä tyttö ja suhtautui tulevaisuuteen valoisasti, oli vihdoin löytänyt oman alansa, ja elämä oli tasapainossa.

Olin viime lauantaina kylässä ystäväni luona. Puhuttiin niitä näitä. Sekä kipeitä että iloisia asioita. Hänen ja minun elämässä. Vielä illalla puhuimme puhelimessa neljä ja puoli tuntia. Se oli ennätyspuhelu. Sielunpesu: puhuimme muun muassa uskonnosta ja myöhäisestä keski-iästä. Niin monista asioista, ja niin oli hyvä.

Olin verikokeissa, ja otettiin kilpirauhasarvot. Ne olivat liian matalalla, vaikka ne puoli vuotta sitten olivat liian korkealla. Sain ohjeeksi lisätä tyroksiinilääkitystä. Taas säätää. Kilpirauhanen ei näytä tasapainottuvan koskaan, ei edes 20 vuoteen. Ihme, että olen laihtunut, vaikka aineenvaihduntani on ollut hidasta. Nyt taas boostataan. Mitkä lienee arvot puolen vuoden kuluttua...

Kävin viimein kampaajalla leikkauttamassa hiukseni. Annan kiinnostuksen puutteen takia kasvaa hiukset pois mallistaan, käyn liian harvoin kampaajalla. Kysäisin, näkyykö harmaita hiuksia. Ei näkynyt. Nyt tuntuu olevan aivan sama, näkyykö niitä vai ei. Se ei ole kovin tärkeää. Suru sulkee minut sisäänsä.  Elän kuplassa.

Instagramtililleni murtauduttiin. Käyttäjänimi oltiin muutettu marjalillukasta Marja Liljestromiksi. Murtautuja tuntee minut tai on lukenut blogini tarkkaan. Tästähä selviää oikea nimeni. Sisältö oli muutettu httöisäksi  viihteeksi: meikkausta, vaatteita ja jet-set-elämää, kun siellä oli ennen paljon muun muassa luonnonsuojelua, ja joidenkin  vakikirjoittajien tekstejä,Eläinsuojelukeskus esk_tuulispään ihanat kuvat ja tekstit,  sekä mielenterveyttä aikaisemmin. En ole jaksanut tehdä asialle muuta kuin muuttaa käyttäjä sun muut nimet marjaliljavirraksi.

En osaa Instagramia, ja ystävä voi auttaa. En ole jaksanut edes pyytää häntä vielä auttamaan. Tilanne on edelleen avoin. Myös yleiselle tietsikalle on kaiketi laitettu virus. Yhä useammin tulee näyttöön "MSN upeita vesimaisemia ympäri maailmaa" . En jaksa myöskään tehdä tälle mitään, vaikka eräs tietokoneammattilainen neuvoisi. Kuka voi olla niin alhainen, että tekee tällaista ja ilmeisesti nauttii siitä? Pienisieluinen, katkera, pahoinvoiva ihminen. Olkoon.