Sairaalassa

 

Näin lääkärin eilen ja tänään. Eilen lääkäri sanoi, että minulla on ohi 

menevä aivoverenkierronhäiriö. Syitä siihen hän arveli olevan se, että kilpirauhasarvoni ovat nyt niin korkealla, että sillä olisi ollut vaikutusta aivoverenkiertohäiriöön. Kun keskustelimme, kerroin myös Veran kuolemasta ja tuskaisesta surusta. Lääkäri oli sitä mieltä, että hänen sanoin"psyykkinen trauma", Veran kuolema ja suru voi hyvinkin vaikuttaa.

Toisen kerran juttelimme tänään. Lääkäri oli hylännyt nyt korkean kilpirauhasarvoni vaikuksen. Minun arvoni eivät olleet yltäneet hypertyreoosiin eli varsinaiseen ylitoimintaan.

Hän sanoi pitävänsä todennäköisenä sitä, aivoverenkiertohäiriö johtui Veran kuolemasta ja suremisesta. Itsekin olin jo aikaisemmin tätä mieltä. Hän sanoi, että keho ei valehtele kuten mieli voi tehdä. Keho näyttää asiat suoraan.

Toivoin, että tapaustani olisi tutkittu enemmän, esimerkiksi tekemällä magneettikuvaus. Se ei ole vielä poissuljettu. Neurologit pitävät meetingiä ja päättävät, tutkitaanko minua tarkemmin magneettikuvantamisella. Se on paljon tarkempi kuin TT-kuvaus. Siinä voidaan nähdä myös aivokasvaimet. Minä luulotautinen melkein jo elän aivosyöpäpotilaana, vaikka ei vielä mitään päätöstä ole tehty. Tämä vienee aikaa. Lääkäri käski katsoa kannasta potilastietojani. Sinne ilmestyy myös tuo magneettitutkimus.

Olemme tulleet huonekaverin kanssa todella hyvin toimeen. Olemme jutelleet, kun ollaan jaksettu, ollaan kumpikin hyvin väsyneitä. Kuntavaalit oli.  Huomasimme, että meillä on sama poliittinen kanta, olimme äänestäneet saman puolueen ihmistä. Uskonnoista on puhuttu. Elämänkatsomuksesta. Veran kuolemasta. Sairauksistamme. Tietenkin niitä näitä.

Olen ollut koko tämän ajan vuoteessa, levossa,kuten hoitajat käskivät. Aika ei ole tullut pitkäksi, kun en olisikaan jaksanut juuri mitään paitsi kirjoittaa tätä blogia, koska blogini on minulle hyvin tärkeä. Olen nukkunut paljon. Ja hurraa, olen alkanut muistaa uniani! En muistanut niitä viiteen kuukauteen. Sekin oli jotakin mielen surutyötä. Huonekaveri sanoi, että puhun unissani. Olen puhunut koko ikäni.

Hoitajiin olen ollut tyytyväinen. Jokainen minua hoitanut on ollut hyvä tyyppi, ja heidän kanssaan on voinut myös puhua, purkaa mieltään. Ruoka on ollut, no, noh, sairaalaruokaa. Miltei suolatonta ja mautonta. Olen saanut kasvisruokaa, mistä olen kiitollinen.

Minulla on kanyyli kädessä ja rinnassa läpsyköitä, joihin on liitetty kannettava sydänkäyrää kuvantava ihmevehje. En tietenkään ole nukkuessani osannut niitä varoa, ja piuhat ovat usein irronneet. Ollaan todettu, ettei sydämessä ole mitään vikaa. Kuitenkin ihmevehjettä vielä käytettiin koko sairaalassa olon ajan.

Minä muistin väärin, että minulla on aivolisäkkeenkasvain. Se onkin lisämunuaisessa. En ymmärrä, että olen kymmenisen vuotta ajatellut, että kasvain on aivolisäkkeessä. Hoitajat sanoivat, että lisämunuaisenkasvain on hyvin yleistä ja vaaratonta. No, huh, huh. Tämä oli helpotus.

Tänään pääsen kotiin, mikä tuntuu ihanalta. Tässä on kuitenkin pelko, että kohtaukset uusiutuvat. Etenkin minulla luulotautisella pelko on liian suuri. Mutta on vain elettävä eteenpäin surussa.