Rakas Vera tyttäreni kuoli yllättäen 22-vuotiaana tammikuun yhdeksäs päivä, eikä tutkimuksissa syytä kuolemaan löydetty. On niin ikävä. Teen surutyötä.
Olen vielä ajatuksissani tuosta minun aivoverenkiertohäiriöstäni, TIA-kohtauksesta. Työstän asiaa. Ja jonkinlaisena luulotautisena pelkään, että kohtaus uusiutuu. Molemmat kohtaukset sain, kun tein puutarhatyötä. Sairaalassa sanottiin, että minun pitäisi levätä. Lepääminen on vähän vaikeaa, mutta olen hyvin väsynyt. Olen melkeinpä nukkunut päivät. Välillä olen tehnyt puutarhatöitä ja kokannut.
Mutta ei puutarhatyön välttäminenkään olisi hyvä asia. Olen saanut nyt kasvimaan kitkettyä kertaalleen. Olen tyytyväinen. Kun olen aikaansaanut jotakin, se kohottaa mielialaa ja hoitaa minun mielestäni myös surua. En halua jäädä hellimään surua tekemättömyyteen. Se ei ole minun tapani surra.
En voi välttyä ajattelemasta, etten saisi Veran kuoleman takia iloita tai kokea hyviä asioita. Minun tulee surra. Mutta eihän se ole niin. Vera siellä jossakin on vain iloinen, että pystyn jollakin tapaa jatkamaan elämääni. Vera oli niin hyvä.
Minä en ollut saanut paniikkikohtausta reiluun kuukauteen, mutta eilen tuli suuri paniikkikohtaus. Ne ovat erilaisia kuin surun tuskakohtaus. En voisi kuvitellakaan, että kirjoittaisin niiden aikana. Salpaudun sänkyyn sikiöasennossa. Ja sitten alkaa vyöryä kaikkea iljettävää minuun. On vaikea selittää, mitä minun päässäni silloin tapahtuu. Se on täyttä kauhua.
Silloin mieleeni vyöryy asioita, esimerkiksi talo, joka alkaa sulaa, muuttuu hahmottamaksi ja tippuu minuun. Pöytä josta sanotaan, että sillä on terävät reunat. Se muuttuu pehmeäksi, ja sanotaan (siis joku ikään kuin selostaa tapahtumia), että pöytä olen minä. Mielikuvat vaihtuvat hurjaa vauhtia. Minä surraan. Olen kellon tikitys.
Olen niitty, joka muuttaa muotoaan metsäksi, alkaa sulaa hahmottamattomaksi, valua minuun. Geometriset kuviot, jotka pyörivät kovaa vauhtia, vaihtuvat pilveksi, joka tulee minuun. Minun on vastaanotettava niin paljon kaikkea, että olen hengästynyt, pulssi varmasti jotakin 140. Pelko, kestääkö sydän tämän kaiken.
Minä olen kuin rautaisessa, ruostuneessa keinussa, menen ylös alas kauheaa vauhtia. Raudan särmät satuttavat minua. Sekin vaihtuu sulavaksi aineeksi, joka valuu minuun. Tekisi mieli niin kovasti. Niin kovasti huutaa, mutta en halua, koska mies ajattelisi, että nyt olen tullut oikeasti surusta hulluksi.
Vähitellen kieputus ja vauhti hidastuvat. Yhä tulee sairaita mielikuvia, mutta hitaammin. Minulla on aikaa katsoa niitä tarkemmin ja pidempään. Tekisi mieli oksentaa. Niin rumaa, niin rumaa. Noita ilmestyy ja nauraa minulle. Sillä on arpiset ja rumat kasvot. Se tulee minuun niin kuin kaikki. En kestä! Haluaisin paeta kuolemaan. Sillä nyt se tuntuu oikealta ja saisin rauhan kaikesta. Näkisin Veran. Rakas Vera. Minä olen sekaisin. Tule ja halaa minut eheäksi.
Paniikkikohtaus kesti noin tunnin. Olin äärettömän väsynyt sen jälkeen. Asiat, esineet, noidat, paholainen, ja mistä en vain nyt pysty kirjoittamaan, olivat niin sairasta.
Minäkin suren.luovutan poikaani päihteille.olen tehnyt surutyötä 20 vuotta.kuoleman aika lähestyy.
VastaaPoistaJuuri nyt on erityisen raskasta.
Tilanne on ns.päällä.en tiedä mitä tulee tapahtumaan.vaikka olen lempeä äiti,rakastan,puhun nätisti,ymmärtäen. silti tunnen suurta syyllisyyttä sanoistani.
Vaikuttavatko ne poikani haluun päättää elämänsä antaa lopullisesti periksi,luovuttaa.puhun hänelle totuuksia,pelkoa ja huoltani ja rakkauttani.
Sillä vaan ei ole sitä vaikutusta mitä toivoisin,ehkä päinvastoin.
Samaistun sinun suruusi vahvasti.
Saat pahoja kohtauksia.ihme,että kestät ne.Toivon voimia meille molemmille!
Kiitos kommentista Anonyymi. Sinulla on aivan kauhea tilanne, poikasi suistumassa päihteisiin ja kuolemaan. Et ole sanonut mitään väärää. Älä soimaa itseäsi. Olet ollut hyvä äiiti ja nyt jatkossa tietenkin. Voisiko poika mennä johonkin kuntoutuslaitokseen? Saisit sinäkin niin levätä.
VastaaPoistaMinun paniikkikohtaukset ovat suurta kärsimystä. Olen jo tottunut niihin.
En tiedä voinko vielä vastata sinulle?!Pojalleni kyllä tarjotaan hoitoa. Hän ei vaan halua ottaa sitä nyt vastaan.Häntä on autettu paljon ja monesti.Mikään apu ei ole riittänyt raitistumaan.
VastaaPoistaSuvussamme on vahva geeniperimä
alkoholismiin.Moni on kuollut.
Riippuvuus-sairaus on ihan kauhea sairaus.Ihmistä vie silloin vain päihde,ei äidinkään rakkaus.
Meidänkin suvussa on paljon addiktiosairautta.. Äidin puoleiset sisarukset olivat yhtä lukuunottamatta alkoholisteja ja kuolivat siihen. Kuten äitinikin. Todella raskasta on sinulla ja pojallasi. Toivon sydämestäni, että poikasi ottaisi avun vastaan.
VastaaPoistaLämmin kiitos Marja!
VastaaPoistaPaniikki on kuin pahan koura, joka tarttuu kiinni, kuristaa kurkusta ja riepottaa. Voi miten pelottavia nuo sinun kohtaukset ovat, en yhtään ihmettele, että pelkäät niiden tulevan.
VastaaPoistaKaikki pahimmat pelot vyöryvät päällesi yhtäaikaa ja se kaikkein pahin, joka on tapahtunut. Veran kuolema.
Toivon niin kovasti, että saisit rauhaa mieleesi ja niinkuin kirjoitit, sinä saat iloita. Pieniä ilon hippusia päiviisi ❤
Kiitos kommentista Erikoiset Asiantuntijat. Juuri noin, miten kirjoitit, voi paniikkikohtaus olla. Riepottelua ja kuristamista. Kyllä minä edelleenkin pelkään noita kohtauksia. Mutta nyt tuntuu toisaalta siltä, että se on yksi ja sama. Vera on kuollut. Vain sillä on nyt merkitystä. Paljon enemmän kuin paniikkikohtauksilla.Ikäviähän ne toki ovat.
VastaaPoista