sunnuntai 27. kesäkuuta 2021

Surutyöni 47.

 





Rakas 22-vuotias Vera tyttäremme kuoli yllättäen tammikuun alussa. Kuolinsyytä ei saatu selville tarkoissakaan tutkimuksissa. Yksi vaihtoehto voi olla sydämen rytmihäiriö. Tämän patologi nosti esille, vain oletuksena. Teen surutyötä.


Aivoverenkierron häiriön, toiselta nimeltään Tia-kohtauksen, takia olen edelleen hyvin väsynyt. Nukun päiväuniakin, mitä en ole yleensä ennen tehnyt. Olen myös huomannut, että häiriö on vaikuttanut lyhytkestoiseen muistiin, ja saan myös välillä hakea sanoja puhuessani tai kirjoittaessani.


Tämä on vähän surullista, ja toivon, että oireet menevät vähitellen itsellään ohi. Jos eivät mene ohi, pitää kai hakeutua neurologille. En ainakaan tällä hetkellä ole erityisemmin huolissani. Sillä minulla ei ole mitään pelättävää, eikä mitään menetettävää Veran kuoleman jälkeen.


Toistan näissä surutyöpostauksissa varmaankin itseäni. Mutta surun ajatukset  vellovat edes takaisin.


Olen lukenut moneen kertaan kuolinsyyraporttia. Pahinta siinä on kuvaus, millaisena Vera löydettiin. Hänen asentonsa ja jäykistymisen kuvaus ja muuta...niin kammottavaa.


Kuolinsyyraportin jälkeen olen alkanut nähdä hirveitä mielikuvia Veran ruumiinavauksesta. Keho viilletään auki, ja kaikki tutkitaan...En pysty nyt edes kirjoittamaan sitä kaikkea.


Suruystäväni sanoi, että hän on katsonut Youtubesta ruumiinavausvideoita pakonomaisesti. Tämän ystäväni tytär kuoli 10 kuukautta sitten. Hänen Veera ja meidän Vera olivat ystäviä, ja me olemme nyt ystävystyneet. En muista edes, kumpi teki aloitteen tähän ystävyyteen. On aivan uskomattoman hyvä, että saamme tukea toisistamme ja tiedämme yhdessä, mitä lapsensa menettäneen surun tuska on.


Melkein joka päivä törmään asioihin, jotka tuovat Verasta muistoja mieleen, vaikka on hän muutenkin ajatuksissa ja tunteissa mielessä pitkin päivää. Nämä muistot tuovat vihlovan ikävän. Kun poimin ensimmäisen kerran nokkosta keittoon, Vera tuli mieleen, koska hän yhtenä kesänä keräsi nokkosta ja pakasti sitä meille. Minä kuivaan nokkosta. Vera tykkäsi paljon nokkoskeitosta.


Kun huomasin pienen kuistimme lautojen hilseilleen pahasti, tuli Vera mieleen. Aion maalata sen pian. Maalasimme muutama kesä sitten yhdessä kuistin laudat. Vihloi tuo muisto sekä psyykkisesti että fyysisesti. Kerroin tästä miehelle ja hän muistutti, että teimme Veran kanssa maalausurakan hirveää vauhtia. Kärsimättömiä ja nopeita kun olemme.


Lopputulos ei ollut häävi. Mies sanoi, että teimme pohjahommat - maalin rapsuttamisen (ja kaiken muun ikävän ja hitaan työn) - huonosti ja räiskimme maalia sinnekin, minne ei olisi ollut tarvis. Sellaisia me Veran kanssa ollaan. Ollaan -  ei oltu. Sillä Vera on lähellä aina.



10 kommenttia:

  1. En ihmettele, että suru kiertää kehää ja kaikki tuo mieleen rakkaan Veran. En ymmärrä miten selviät, miten jaksat. Vielä tuo aivoverenvuotohäiriö ja johtuiko se hirveästä traumaperäisestä stressistä? Voi Marja millä löytäisin oikeat sanat lohduttaa. Kun ei niitä ole ja kamalinta tuskaa ei voi viedä pois, muu kuin aika voi sitä jotenkin ymmärtääkseni pehmentää. <3 Paljon voimia ja halauksia ihan kaikkeen. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tiia kommentistasi. Aivoverenkierron häiriö liittyi neurologin mielestä juuri suruun. Veran kuolema oli tuo traumaperäinen stressi. Selviän ja jaksan miehen, ystävien ja sukulaisten tuella. Kiitos voimista ja halauksista.

      Poista
  2. Halaus. Onko nyt välttämätöntä penkoa patologin lausuntoja ja kuvia? Jos myöhemmin?
    Miten Veran miesystävä koki tapahtuneen vai olitteko yhteyksissä enää? Tapahtuma täytyy olla hänellekin kammottava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Anonyymi. Me ollaan saatu vain kuolinsyyraportti, ei koko kuolinsyykuvausta. Raportti on lyhyt tiivistetty selvitys Veran kuolinsyystä. Ei kuvia ja monia lausuntoja. En mitenkään pystyisi katselemaan Verasta kuoleman kuvia. Soitin Veran miesystävälle, kun raportti kuolinsyystä tuli. Mielestäni hänenkin kuului saada tietää kuolinsyy, mitä ei ollutkaan. Miesystävälle tapahtuma oli tosiaankin kammottava.

      Poista
  3. Sanot joutuvasi hakemaan sanoja. Kirjoituksestasi en sitä huomaa.
    On lohdullista, että sinulla on ystävä jonka kanssa voit jakaa surun. Saman kokenut ymmärtää jo puolesta sanasta. Hän ehkä löytää myös oikeat sanat meitä muita paremmin.
    Rakas ihminen on aina sydämessä <3.

    VastaaPoista
  4. Kiitos Kirsti kommentistasi. Kyllä minä olen teille lukijoille ikuisesti kiitollinen ja olen saanut teiltä paljon tukea ja apuja. Kiitos! Totta tuokin, että toinen samanlaisen menetyksen kokenut ymmärtää jo puolesta sanasta. Tästäkin olen hyvin kiitollinen. Joudun hakemaan sanoja, kun kirjoitan, ja se näkyy lähinnä tavallista hitaampana kirjoittamisena. Kirjoitusvirheitä jää ehkä tavallista enemmän. Sunnuntain rauhaa sinulle.

    VastaaPoista
  5. Voi, jos osaisin sanoa jotain, jolla voisin ottaa pois edes pienen palan valtavasta surutaakastasi... Mutta olen ihan sanaton, tunnen kipusi, mutten löydä sanoja.

    Miksi ihmismieli on niin julma ja raadollinen, että itseään kiduttaa kamalilla mielikuvilla vaikka ne tahtoisi vain nyhtää pois ajatuksistaan? Kun isäni aikanaan kuoli, täysin suorilta jaloilta, ilman varoitusta (hän lämmitti mökin saunaa äitini kanssa; hän oli silloin 56-vuotias, äiti oli 54 ja minä 26), muistan miten kidutimme yhdessä toisiamme äidin kanssa lukemalla kuolinsyyraporttia ja patologin lausuntoja yhä uudelleen. Ja ne hirveät mielikuvat, ne tulivat kuin tulva, jota ei voi pysäyttää (isä ruumiinavauksessa, ruumishuoneella...). Voisinpa ottaa ne kamalat kuvat pois Sinulta! Ne ovat kuin kirous, jota ei pääse karkuun!

    En vertaa isäni kuolemaa Sinun tilanteeseesi. Siitä on jo kauan, kauan (olen 50-vuotias, äitini 78) ja me saimme oikean syyn: sydänkohtaus, ensimmäinen ja viimeinen.

    Oman lapsen menetys on tuskista suurin. Ihana, että Sinulla on suruystävä, joka on (valitettavasti) kokenut saman ja ymmärtää. Rukoilen puolestasi, muuta en osaa sanoa!

    VastaaPoista
  6. Kiitos kommentistasi NK. Sinä sanoit paljon, mikä lohdutti minua! Oli helpottavaa lukea, että tekin äitisi kanssa loitte mielikuvia isästänne jälkeen kuoleman. Ne ovat tosiaan kirous,jota ei pääse karkuun. Minulla alkavat nuo mielikuvat hellittää, vihdoin viimein. Ne alkoivat, kun luin kuolinsyyraporttia - liian monta kertaa kuten tekin.

    Otan osaa isäsi kuolemaan. Hän lähti liian nuorena.Voimia vaadittiin sinulta ja äidiltäsi. Ei kuolemaa oikein osaa vartailla. Se on kuitenkin niin lopullinen kaikilla, tuska, suru, kaipaus.

    Tuntuu edelleen jännältä se, että neurologi sanoi, että aivoverikiertohäiriöni johtuisi surusta. En usko, että psyykkinen tekijä muuntui fyysiseksi. En somatisoi usein. Ajattelen, että näin ruumiskin suree, sielun tai mielen lisäksi.

    Yksi toivoni on aika. Ehkä saan enemmän etäisyyttä kuolemaan sen kuluessa. Ja tulee kaipaus ja kauniit muistot. Kiitos, että rukoilet puolestani. Olen siitä tavattoman kiitollinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikka tämä on kulunut klisee, aika on oikeastaan ainoa auttava asia lopulta. On vaan niin raskasta tarpoa päivästä toiseen ja hetkestä seuraavaan, joskus niinkin raskaita aikoja, että haluaisi antaa periksi. Myös surun ei-lineaarisuus suututtaa joskus. Tulee hetki, jolloin olo on melkein siedettävä, lähes normaali. Ja sitten seuraava päivä onkin taas aivan musta.

      Kyllä ruumis voi sairastua sielun kantaman kivun vuoksi! Usein ruumiilta tulee vaadittua "normaalia kestävyyttä", vaikka mieli ui kuinka syvissä vesissä. Lopulta ruumis ei jaksa ja oirehtii kenellä mitenkin. Tuo Sinun kohtauksesi oli tosi pelottava! Ruumiskin suree, niinkuin sanoit.

      Kuulostaa mahdottomalta, mutta tulee vielä aika, jolloin edesmenneestä rakkaasta voi puhua itkemättä heti ja muistot satuttavat, mutta tuntuvat samalla hyvältä. Kaipaus ei väisty koskaan eikä sen pidäkään. Hyvä ystäväni sanoi kerran, että kaipaus pysyy, koska rakkaus oli niin suuri ettei se lopu kuolemaan.

      Poista
  7. Kiitos kommentistasi Unknown. Klisee on kyllä totta, ja aika auttaa. Tekee surusta kauniimman. Alkuun suru oli minulla esimerkiksi noita, paholainen ja tyranni, jotka halusivat tappaa minut. Olin kauhuissani - kauhua Veran kuoleman edessä oli se aika.

    Suru tosiaan velloo, edes ja takas. Olen huomannut tuon mistä kerroit selkeästikin. On suhteellisen hyviä päiviä ja seuraavana on saattanut pudota kuiluun, aivan sen pohjalle täydelliseen mustuuteen. Itkettää ja tekisi mieli kiljua.

    Ruumis ja sielu ovat tavallaan yhtä, ja molemmat saattavat sairastua surussa tai muissa isoissa traumoissa. Minulla ruumiskin suri noissa aivoverenkierron häiriöissä.

    Voi miten odotan tuota aikaa, että suru muuttaisi muotaan, tulisi kauniiksi kaipaukseksi. Kuten kirjoitit , että edesmenneestä rakkaasta voi puhua itkemättä ja muistot satuttavat, mutta tuntuvat samalla hyviltä.

    Sinun ystäväsi sanoi todella kauniisti. Että kaipaus pysyy, koska rakkaus oli niin suuri, ettei se lopu kuolemaan. Tämä lohduttaa minua paljon kuten kaikki kommentitkin. Lämpimiä, lempeitä ja aurinkoisia kesäkuun lopun päiviä sinulle!

    VastaaPoista

Ole hyvä ja kommentoi. Teet minut iloiseksi!