Surutyöni 28.

Rakas Vera-tyttäreni kuoli 9.1 yllättäen. Hän oli 22-vuotias molekyylibiologian opiskelija. Hän oli terve ja kuntoili paljon.

Taas on tänä päivänä tuskainen ja samalla väsynyt olo. Yleensä tuska kiinnittyy minuun, kun olen aktiivinen, enkä väsynyt.

Minulle huhtikuu on aina ollut vuoden vaikein kuukausi. Sulava, likainen lumi, ruskea luonto, ruoho litistyneenä maata vasten, roskat lepattavat ojissa. Aurinko jo kuuma ja paljastaa kaiken. Sinivuokot nousevat kuolleesta maasta ja yrittävät kertoa kesästä.

Siksipä T.S Eliotin runo keväästä on tullut rakkaaksi. Kirjoitan sen tähän ulkomuistista, eli saattaa olla virheitä.

Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää

sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa

muiston ja pyyteen, kiihottaa

unelijaita juuria kevätsateella.

Talvi piti meidät lämpiminä, kietomalla

maan lumeen ja unohdukseen, kätkemällä

elämän kuiviin juurikyhmyihin.

Minun tuskani:

On kuin happo joka syöpyy verkkokalvolle.

Visvainen haava johon puukko osuu aina uudestaan.

Kuin maito joka on likaiseen maahan läikytetty.

Kuin pilattu, myrkytetty vesi.

Kuin unelmat jotka ovat nyt murtuneet.

Tuuli puhkuu itsensä loppuun, voimansa rippeillä selaa Elämän kirjaa. Näihin tuskan päiviin, kuukausiin olen kadottanut itseni. Sen mikä oli sielussani kauneinta. Nyt:

Kivinen lehti kääntyy

murtuu tulevaisuus.

Käännyn itseni puoleen

lepään kuin sikiö

tai kissa kerällä.

Onko tuska vain uni

joka vie kaiken aikani?

Hetket hajoavat, todellisuus.