maanantai 15. maaliskuuta 2021

Surutyöni 18.


 

Rakas 22-vuotias Vera tyttäremme kuoli yllättäen 9.1. Kuolinsyytä ei vielä tiedetä. Lopullinen kuolinsyyraportti tulee 2-6 kuukauden aikana.


Heräsin tänä aamuna. Aloin itkeä, itkua tuli paljon. Nyt on silmät ja kasvot turvoksissa. Mutta olen tyytyväinenkin siitä, että olen alkanut itkeä. Minulla on selvästi reagointivaihe tässä surussa. Shokkivaiheessa en edes hautajaisissa itkenyt.


Toinen reagointivaiheen ilmiö on ahdistus. Olen ahdistunut Veran kuolemasta. On päiviä jolloin olen koko ajan ahdistunut, ja pakenen joskus sitä peiton alle turvaan. Sängystä on tullut minun turvapaikka.


Ahdistus on kuin kuumaa, punaisena hehkuvaa terästä. Jään kiinni siihen ja se polttaa minua.  Ahdistus on kuin hyrrä päässäni. Pyörii, pyörii ja pyörii.

Kun olen ahdistunut, kävelen lenkillä hyvin nopeasti. Tikitän kuin kello. Katson vain maahan ja toivon, ettei ahdistus muuttuisi paniikkikohtaukseksi. Haluan kotiin turvaan, turvasänkyyn.


On se helvetti, etten saa rauhoittavia lääkkeitä, koska olen ollut koukussa opiaattisärkylääkkeisiin.Tunnen kaksi ihmistä, joiden lapset ovat kuolleet yllättäen, ja he ovat saaneet rauhoittavia. Kertoivat, että ilman niitä he eivät olisi tulleet toimeen.  


Pidemmällä lenkillä huudan itseni kokonaan auki. Huudan ja kiljun, miksi juuri Veran piti kuolla, olen vihoissani Jumalalle.





Kuvat omat

12 kommenttia:

  1. Kuka pystyy pakenemaan
    elämän suruja, huolia?
    Kuinka suuren murheen
    jaksaa minunkin sydämeni kestää.
    Monet kerrat olen unessa palannut
    vanhaan valtakuntaani;
    kun olen herännyt, on kaksi kyynelvirtaa
    valunut poskilleni.
    Kuka nousee kanssani
    Korkeaan torniin?
    Kauan olen muistellut maisemia
    kirkkaan syystaivaan yllä.
    Muistot ovat nyt kuluneet loppuun:
    mennyt on kuin unta.

    Otan osaa suruusi. Menetin äkillisesti kaksi veljeäni viime keväänä. Tätä surua täytyy vaan kantaa. Toistaiseksi. Voimia ja jaksamista sinulle.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Ira. Runosi oli hyvin koskettava. Minulla on paljon samanlaisia tunteita. Alkoi itkettää. Otan osaa myös sinun valtavaan suruusi.

    VastaaPoista
  3. Varmaan olet alussa ollut niin turta shokista, mutta hyvä, että itku nyt tulee. Mutta on huutava vääryys ja karmeus, että joudutte käymään suurimman surun tuskaa läpi.

    Halauksia Marja ja voimia surutyöhön. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tiia kommentistasi. Tosiaan varmaankin alun shokkivaiheessa olin käpertynyt surusta itseni sisään ja siksi en itkenyt. Välillä itkemme yhdessä miehen kanssa.

      Poista
  4. Rauhoittavilla vain siirtäisit kaikki nämä tunteet tuonnemmaksi. Pärjäät kyllä, olethan pärjännyt tänne saakka. Voimaa ja uskoa <3

    VastaaPoista
  5. Kiitos kommentistasi Mentaalimatkaaja. Kyllähän minä tiedän tuon, että rauhoittavilla siirtäisin suruani, mutta välillä tuska on niin paha, että pelkään kuolevani, hyvin voimakkaasti. Tällaisiin tilanteisiin kaipaan rauhoittavia. En söisi niitä säännöllisesti.

    VastaaPoista
  6. Uskon, että itku on hyväksi. Tuntuu pahalta, että opiaattisärkylääkkeiden taannoinen käyttösi on este samanarvoiseen kohteluun muiden surevien kanssa. Ymmärrän kyllä, että tarkoitus on suojella sinua repsahtamasta. Huomasin edellisestä vastauksestasi, että ahdistuksen aikana pelkäät kuolevasi. Se ei ole mukava tunne.
    Toivon ja uskon sinun pääsevän pahimman yli. Ajatuksissa kanssasi.

    VastaaPoista
  7. Kiitos kommentistasi Kirsti. Näin se on: kerran addikti aina addikti. Tarvitsisin rauhoittavaa vain pahimpiin paniikkikohtauksiin kuten aiemmassa kommentin vastauksessa sanoin. Ehkä lääkärit ovat oikeassa, mutta saa silti tuntua pahalta. Minä itken harvoin, mutta sitäkin perusteellisemmin. Nyyhkytän kauan ääneen. Mies kyllä ymmärtää luonteeni, eikä itku häiritse häntä. Joskus rupean itkemään, kun mies itkee.

    VastaaPoista
  8. Onneksi itket ja huudat. Jotain tulee ulos ja ehkä suru hetkittäin on kevyempi kantaa. Surusi ja tuskasi on niin suuri, että lääkärit ehkä pelkäävät ottaa vastuuta antaa sinulle rauhoittavia lääkkeitä aiemmin tapahtuneen vuoksi. Jotenkin tuntuu kuitenkin hyvin kohtuuttomalta ettet saa apua lääkkeiden muodossa.
    Onneksi myös kirjoitat tuntojasi auki. Lääkitset itseäsi jollakin tapaa kelaamalla asiaa ja purkamalla sitä myös kirjoittamalla.
    Sinä selviät, Marja <3 Sinä ja miehesi yhdessä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Erikoiset Asiantuntijat. Ehkäpä tämä suru laimenee, kun huudan sitä, kuoleman vääryyttä ulos. Silloin on myös aggressiivinen olo. Vihaan Jumalaa siitä, että tyttäreni kuoli julmasti. Minä olen jo menettänyt toivoni rauhoittavien saamisesta. En enää pyydä niitä yksityislääkäriltä ja terveyskeskuslääkäriltä. Antaa olla.

      Poista
  9. Itkettää, kun luen blogiasi. Tulee suuri tuska mieleeni. Tiedän jotenkin, ainakin luulisin niin, miten sinun ahdistuksesi sinua raatelee.
    Ei löydy sanoja, mutta koeta jaksaa Marja! Joskus huomaat, että tuska ajoittain hellittää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Nimetön. Lohduttavaa, että tiedät tuon suuren ahdistuksen. Mikä jynkyttää päässäni kuin tulehtunut haava. On hetkiä, aikoja, kun unohdan surun. Mutta Vera tulee mieleeni melko nopeasti.

      Poista

Ole hyvä ja kommentoi. Teet minut iloiseksi!