perjantai 5. maaliskuuta 2021

Surutyöni 15.

 


Tuskan susilaumat, jotka satuttivat minua ensimmäisenä kuukautena Veran kuoleman jälkeen, ovat hävinneet, luipasseet tiehensä, mustaan metsään. Hirvittävä tuska on helpottanut. Vaikka se välillä yhä satuttaakin minua. Tajunnanvirta, mielleyhtymä kirjoittaminenkin on loppunut. Voin jälleen ajatella, mitä kirjoitan. Silti muistini ei toimi kunnolla, joten voin toistaa asioita. Jaksan nyt kuitenkin lukea kirjoitukseni läpi ennen kuin julkaisen sen. Se on suuri parannus asiaan.


Olen ehkä surutyössäni siirtynyt shokkivaiheesta reagointivaiheeseen. Näin sanoi kriisikeskuksen terapeutti. Käyn edelleen hänen luonaan, vaikka on tunne, ettei terapia suju parhaalla mahdollisella tavalla. Mutta kuitenkin puhun siellä ja puhuminen, tunteitten sanoittaminen on aina hyväksi. Ja minähän puhun vuolaasti. Voin nyt tarkastella välillä suruani vähän kuin etäältä. Ajattelen edelleen Veraa hyvin paljon. Niin paljon että sydämeni meinaa murtua. Tai se on murtunut jo.


Surunvaiheet ovat shokkivaihe, reagointivaihe, työstämisvaihe ja uudelleen suuntautuminen. Minä olen tosiaan ehkä elänyt jo shokkivaiheen ja olen reagointivaiheessa. Mutta nämä vaiheet eivät ole tarkan lineaarisia. Ne limittyvät toisiinsa, mutkittelevat.


Rinnassa on kuin jokin tylppä esine, joka painaa ja ahdistaa sitä. Kannan surua kehollisestikin mukana. Antaa tylpän esineen painaa.


Menen lenkille vasta hämärän tullen. En siedä nyt valoa ja kirkkautta. Nytkin aurinko paistaa niin vihlovasti. En ole ulkoilmaelämästä ja tulevasta keväästäkään innostunut. Mieluummin kuljen hämärissä huoneissa. Suru viihtyy hämärässä. Ei se mahda auringolle mitään. Ei ole ilon aika. Mutta sekin vielä tulee.


Jää, lumi, routa sopii suruuni, koska maa on marras, kuollut kuten Vera rakkaani. Kuljen pimeässä, vain lumen hiljainen puhe, mumina. Vastaan siihen sanoilla, jotka puhkeavat kuin tummat kukat lumeen. Eipä minulla ole paljon sanottavaa. Minusta on tullut hiljainen nainen.


Aamurutiinit ovat palanneet. En enää huomaa olleeni koko päivää pyjamassa. Pukeudun, juon granaattiomenamehua, syön aamiaisen, haen halkoja ja sytytän uunit. Sitten kirjoitan tätä, kuten nyt. Myöhemmin saatan käydä ihmistenkin ilmoilla, kirkonkylällä kaupoissa ja kirpputorilla. Alkuun en pystynyt lähtemään kotoa kuin vain terapeutille tai psykiatriselle sairaanhoitajalle.


Silti olen hyvin väsynyt.




4 kommenttia:

  1. Hyvä, että pystyt puhumaan terapiassa, vaikka ette ehkä toisianne täysin kohtaa. Ja hyvä, että olet rutiinit pystynyt säilyttämään. Suru ja ne kaikki tunteet, jotka ryöpsähtävät eteen, syövät mahdottomasti energiaa.
    Uskon, että sinulla on voimaa ja työkaluja edetä hiljalleen, vaikka hetket ja päivät vaihtelevat. Sinua ajatellen, lukijasi.

    VastaaPoista
  2. Kiitos paljon Tuntematon. Minua lohduttaa aivan kamalasti, että sanot, että voin käydä tämän surun läpi. Olen huomannut, että olen hyvin väsynyt alkuyöstä ja nukahdan melkein väkisin, vaikka haluaisin lukea vielä lisää. Hetket ja päivät tosiaankin vaihtelevat. Saattaa olla täysin ahdistuneita päiviä ja sitten helpompia. Ahdistuneet ovat yhä tavallisempia.

    VastaaPoista
  3. Sureminen on henkilökohtainen kokemus. Siltikin vaikka tuntee sen vaiheet ja tietää, etteivät vaiheet etene lineaarisesti. En lainkaan ihmettele, että tunnet väsymystä. Olet ajatuksissani.

    VastaaPoista
  4. Kiitos Kirsti kommentistasi. Jokainen varmasti suree omalla tavalla. Ajattelenkin, että tämä suru on minun, vaikka mieheni suree rinnallani. Mies on pystynyt itkemään heti Veran kuoleman alkuajoista. Minä vasta nyt tässä reagointivaiheessa. Kiitos, että olen ajatuksissasi.

    VastaaPoista

Ole hyvä ja kommentoi. Teet minut iloiseksi!