Surutyöni 20.

 

Rakas Vera-tyttäremme kuoli nukkuessaan 9.1 yllättäen. Hän oli 22-vuotias molekyylibiologian opiskelija Jyväskylän yliopistossa. Hän oli terve ja kuntoili paljon. Miksi juuri hänen piti kuolla, kun elämä oli vasta edessä?

Vera tulee monissa arjen jutuissa kipeästi mieleen. Ostin kirpparilta kotivaatteita ja sovittelin niitä, en tiennyt mitä mieltä olisin, kutsun Veran sanomaan oman mielipiteensä. Sitten muistan, että Vera on kuollut. Sattuu.

Samoin kun viikonloppuna tein uutta thaimaalaista ruokaa ajattelin, että pyydän Veran maistamaan ja sanomaan mielipiteensä. Mutta Verahan on kuollut. Sattuu.

Olen illalla soittamassa hyvän yön toivotusta Veralle. Verahan on kuollut. Sattuu.

Silti arki kulkee kevättä ja kesää kohti. Kasvimaan kylväminen tuntuu varmasti pahalta ilman Veraa, teimme sen yhdessä. Maalasimme yhdessä sisältä koko talon seinät  valkeiksi. Juhlimme yhdessä. Kalastimme yhdessä. Sienistimme yhdessä... Niin paljon teimme yhdessä.

Rupesin jo joku aika sitten katsomaan televisiota kolmen ja puolen vuoden tauon jälkeen. Katsoin elokuvia ja Wallander-rikossarjaa. Jopa totuinkin katselemaan sitä. Aivan surun alkuvaiheessa en edes jaksanut katsoa. Mutta muutama viikko sitten televisio ei toiminutkaan. Mies sanoi, ettei ole täällä kallioisen mäen juurella signaalia korkeapaineen aikana.

No, ilmat vaihtelivat. Televisio ei edelleenkään toiminut. Pyysin miestä kysymään yhdeltä henkilöltä, jolla ei myöskään usein ole signaalia, että näkyykö heillä televisio. Näkyi. Tämä ihminen oli sanonut, että vika on varmaankin laitteissa. Mutta mies ei turhaa kiirettä pidä ongelman ratkaisemiseksi. Sanoi, että joskus huhtikuussa voisi kiivetä katolle katsomaan ja selvittää kokonaisuudessaan, mistä vika johtuu. Ja onhan Netflix.

Niin minä sitten tajusin, että onhan meillä koko perheelle Netflix, jota en ole kertaakaan katsonut. Sitten yhtenä iltana päätin kokeilla sitä. Toiminnot olivat minullekin digiblondille ymmärrettäviä. Valitsin elokuvan Behind her eyes, koska siinä oli unistakin. Selvisi myöhemmin, että siinä esitettiin unikauhukohtaus aivan väärällä tavalla. Unissa kävelemisenä, kun unikauhukohtaus on nimenomaan sitä, ettei painajaisesta heräämisen jälkeen pysty liikkumaan. 

Noh, katsoin elokuvaa ja aloin jo ihmetellä, että onpa pitkä elokuva. Kaipa sellaisiakin on. Ilta yhdeltätoista mainitsin miehelle, että kylläpä elokuva kestää. Taidan lopettaa ja alkaa lukea. Sitten mieleeni syttyi viimein kirkas valo ja tajusin, että ei se mikään elokuva ole vaan sarja. Olin katsonut monta osaa putkeen. Siksikös elokuvassa oli välillä lopputekstejä. Minä luulin niiden olevan Netfixin tapa mainostaa ohjaajaa ja käsikirjoittajaa. Tutkin tarkemmin Netflixin tarjontaa ja olihan siellä sarjoja. Minä luulin mannaryynin kokoisin avoineni, että Netfixissä on vain elokuvia. En kuitenkaan jaksanut katsoa Behind your Eyes-sarjaa loppuun. Kiinnostus hävisi.

Kesällä tulee varmasti juhannuksena suuri suru, kun Vera ei ole sitä enää juhlimassa. Viime juhannuksena valvoimme koko yön, joimme skumppaa, shotteja ja sangriaa, herkuttelimme, tanssimme ja teimme isot seppeleet. Vera varmasti haluaisi, että juhlisin jonkun toisen kanssa. Ottaisin shotteja hänen muistolleen. Shotit kuuluivat meillä juhlintaan. Mutta nyt on tunne, että en halua juhlia mitään juhlapyhää, kun Vera ei ole mukana. Vappu saa mennä menojaan. Ehkä ensi joulukin. Mutta turhaa ja tyhmää miettiä näitä etukäteen.

Kuvat omat