lauantai 29. heinäkuuta 2023

Surutyöni 145.

 



 




Rakas 22-vuotias Vera-tyttäreni kuoli yllättäen nukkuessaan. Hän oli terve molekyylibiologian opiskelija. Syytä kuolemalle ei löydetty. Teen surutyötä.


On niin ikävä Veraa! Tarvon suossa. Kävelen liejussa. Kävelen kuumilla kivillä. Kävelen pimeydessä. Kävelen mustassa myrskyssä. Kävelen kyyryssä kuin vanha nainen. Huudan sinua Vera! Et vastaa. Olet enää vain tuhkaa. Mutta toivon - niin kovasti toivon - että olisit taivaassa pienokaiseni.


Välillä tuntuu, että kova ja korkea aalto iskee minua kalliota päin, hakkaa hakkaa kehoani. Luut nirisevät. Haluaisin kuolla siihen.


Suru aaltoilee kuten Susanna kirjoitti kommentissaan. Nyt olen aallon pohjalla. Syvässä mustassa vedessä.


Olen yrittänyt jatkaa elämääni. Oppia elämään surun kanssa. Tämä on aallon harjalla onnistunutkin. Olen vähitellen hyväksynyt Veran kuolemaa. Mutta kokonaan sitä en hyväksy koskaan ja suren häntä lopun ikäni. Olen muutamana päivänä suihkuttanut Veran hajuvettä makuuhuoneeseen. Tuoksu on lohduttanut.


Kävimme miehen kanssa taidekeskus Salmelan näyttelyssä. Se oli mielestäni tänä kesänä alempaa keskitasoa, vaikka monena kesänä ollut aivan huippu. Mukana on aina joku kuuluisa taiteilija. Tänä kesänä se oli Marika Mäkelä.


Ensimmäisissä huoneissa oli geometrisia töitä. Ne toivat mieleeni paniikkikohtaukseni, jossa näen geometrisia kuvioita. Mentiin nopeasti toisiin huoneisiin. Veistokset olivat hienoja.


Osittain tekoälyllä tehdyt teokset aivan kuin kirkuivat ja hyppäsivät silmille. En tykännyt. En esimerkiksi sietäisi sellaista kotona.


Domanderin talossa oli osittain kauniita töitä. Värikylläisiä rauhallisella tavalla. Ihmis- ja eläinhahmoja. Luontoa. En todellakaan ole mikään taidearvostelija. Jätän teosten esittelyn tähän.


Taas tiistaina sekoilin. Minulla piti olla lääkäri kello 12. Saavuin paikalle tapani mukaan etuajassa. Istuuduin. Vähän jännitti. Kello oli 12.10. Kaikki hyvin. Kello oli 12.30. Ihmettelin, miksi lääkäri on näin myöhässä. Kello tuli 12.45. Päätin tarkastaa ajan kännykästä. Se olikin keskiviikkona kello 12. Lähdin kotiin. Soimasin itseäni tyhmyydestä ja hajamielisyydestä. 


Minä ihmettelen sitä, että mitä vanhemmaksi tulen sen vaikeampaa on aloittaa siivoaminen. Nuorempana, noin 50-vuotiaaksi asti, siivosin joka perjantai raskaan työviikon jälkeen. Kuinka minä jaksoin ja viitsin? Nyt yritän siivota kaksi kertaa kuukaudessa, mutta aloittaminen on kyllä vaikeaa. Toisaalta ajattelen, että nyt kun asutaan miehen kanssa kaksin sotkua ei tule paljon.


Kävin kaksi päivää sitten mustikassa. En ole käynyt pariin vuoteen. Mies on hoitanut marjastamisen. Minä sienestämisen. Muutama vuosi sitten poimin marjoja kymmeniä kiloja. Se oli jokin viikkoja kestävä mielenhäiriö.


Nyt en kyllä nauttinut mustikoita poimiessa. Olen siihen liian kärsimätön, ja marjastaminen on hidasta hommaa. Poimin viisi litraa neljässä tunnissa. Sitten piti vielä siivota mustikat ja pakastaa. Tuo taisi olla ainoa kerta tänä kesänä ja syksynä. Mutta sekä marjastamisessa ja sienestämisessä nautin metsässä olemisesta. Kantarelleja olen löytänyt muutaman litran. Kolmessa vakipaikassani on kaadettu metsä. Enää on yksi jäljellä, josta löysin tuon muutaman litran.


Hyvää viikonloppua kaikille! Iloitaan, että vielä on kesä.




8 kommenttia:

  1. Voimia ja jaksamista sinulle! Marjastaminen luonnon rauhassa ja raittiissa ilmassa liikkuminen laskee veren painetta ja rauhoittaa mielialaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kastepilvi kommentistasi ja voimien toivottamisesta. Minä käyn melkein joka päivä metsässä tuttua polkua kävelemässä. Metsä tosiaan laskee verenpainetta ja rauhoittaa. Ehkä kuitenkin menen taas mustikkaan, kun ne ovat aivan kypsiä. Nyt ainakin täällä on hyvä mustikkavuosi.

      Poista
  2. Koita jaksaa! Suru tosiaan aaltoilee, se on totta. Välillä tulee se aallonpohja.

    Älä vastaa, jos koet kysymykseni liian henkilökohtaisena, mutta olen miettinyt, miten toinen tyttärenne on jaksanut surun kanssa. On hyvä, että olette miehesi kanssa koko ajan yhdessä, surussakin, mutta onko toinen tyttärenne lähentynyt Teihin entisestään nyt yhteisen surun aikana? Tietysti jokainen suree omalla tavallaan ja se on ymmärrettävää. Toinen yhdessä ja toinen yksin.

    Paljon voimia!

    VastaaPoista
  3. Kiitos kommentistasi NK. Toinen tytär muutti onneksi Saksasta asumaan lähelle meitä ja hänen työpaikkansa on tässä aivan lähellä. Pidämme enemmän yhteyttä kuin ennen, mutta emme ole hänen kanssaan puhuneet Veran kuolemasta, hän ei halua puhua siitä. Hermostuu, jos otan asian puuheeksi. Ehkäpä hän haluaa surra yksin tai kavereidensa kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus suru näyttäytyy niinkin, ettei siitä halua (voi) puhua vuosikausiin. Veikkaan, että tulee vielä aika, jolloin puhutte asiasta (ja kaikista tunteista sen ympärillä) yhdessä. Joskus puhuminen helpottaa, joskus ei. Hyvä kuitenkin kuulla, että tyttärenne on nyt lähempänä ihan konkreettisesti ja voi tulla vaikka käymään. Vaikkei hän (vielä) puhu asiasta, on hänkin läpikäynyt elämää ravistelevan, suuren iskun.

      Poista
  4. Kiitos kommentistasi NK. Kyllähän Veran kuolema koskettaa toista tytärtä. Toinen tyttäreni on kieltänyt minua kirjoittamasta hänestä, koska kirjoitan omalla nimelläni. Pyrin kunnioittamaan hänen mielipidettään, vaikka olen kuitenkin kertonut hänestä, mutta vain ulkoisia asioita, joita hänen lähipiirinsä ja tuttavat kuitenkin tietää. Minulla on tunne, kuten kirjoititkin, että joskus - ehkäpä vuosienkin jälkeen - puhumme asiasta.

    VastaaPoista
  5. Tuohon siivoamisteemaan kommentoin hieman: Ehkä kaikkia asioita ei tarvitsekaan tehdä aina samalla tavoin? Aika muuttuu ja ihminen muuttuu - ehkä siivoamisen rytmi ja tapakin voisi muuttua sen mukana itselle sopivaan rytmiin ja tyyliin. Kaikki kerralla vai pienissä paloissa pitkin viikkoa? Kaikki siivoaminen yhtä usein vain jotain painottaen? Kaikki tunnollisesti aina vai välillä vähän fiilistellen oman jaksamisen ja tuntemuksen mukaan?

    Ehkä aika haluaa muutosta aika ajoin?

    💖

    VastaaPoista
  6. Kiitos Susanna kommentistasi. Niin, eihän se mikään pakko ole siivota. Ja kuten kirjoitit, että aika muuttuu ja ihminen muuttuu. Minä olen jakanut siivoamisen kahteen päivään. Ensiksi alakerta ja sitten yläkerta. Keittiön tasoja pyyhin päivittäin, koska se on niin helppoa.

    VastaaPoista

Ole hyvä ja kommentoi. Teet minut iloiseksi!