lauantai 2. huhtikuuta 2022

Surutyöni 101.


 Vera noin 3-vuotiaana keinussa.


Rakas Vera-tyttäremme kuoli vuosi sitten vain 22-vuotiaana nukkuessaan. Hän oli terve ja hyväkuntoinen molekyylibiologian opiskelija. Kuolinsyytutkimuksessa ei löydetty syytä hänen kuolemaansa. Syy "tuntematon". Teen surutyötä.


Heti Veran kuoleman  jälkeen näin mielikuvissani Veran makaavan kuolleena sängyssä. Tai täyttä kauhua tuoden  alastomana patologin tutkimuspöydällä. En onneksi nähnyt itse  ruumiinavaustutkimusta.


Nyt mielikuvat Verasta on valoisammat. Näen hänet, kun hän hymyilee, nauraa, väittelee. Vera on kaunis. Tunnelma lämmin.


Tunteeni kuitenkin nyt tätä kirjoittaessani: Surun aikakausi. Mustat hevoset kiskovat pimeille teille. Kauhu kuin pimeä tunneli. Julmuuden keskipisteessä. Siihen repeydyn kuin harsoinen kangas. Huudan apua, jota ei tule, vaikka syleilen mustuutta. Kierrän käteni sen ympärille kuin kivisen vuoren. Syövyttävä punaisenhohtoinen taivas.


Nyt välillä päivät ovat pitkiä, täynnä tuskaa ja kipua.  Väittelimme Veran kanssa paljonkin matemaattis-loogisesta ja humanistisesta ajattelusta ja tieteistä.


Veran mielestä minun ja miehen omaava katselukanta - olemme humanisteja -  oli turha ja haihatteleva. Vera jopa tyrmäsi minun graduni, koska se ei tuonut maailmaan eksaktia tietoa.


Luonnontiede on yleensä kokeellista. Selviä tutkimuksia, jotka pohjaavat kausaaliseen, koeteltavaan tietoon. Positivismin perintöön. Tutkimukset ovat kvantatiiviisia eli määrällisiä. Humanistisissa tieteissä kvalitatiivisia eli laadullisia.


Veran ja minun väittelyistä ei koskaan tullut selvää, ei tuloksia, ei loppua. Yleensä naureskelimme väittelyiden lopussa.  


Nyt on tullut tehtyä vähän kevätsiivousta.  Pyyhin pölyt perusteellisesti ja moppasin lattiat. Ja näin ikkunoiden pesu: inhoan kotitöistä eniten perunoiden kuorimista, silitystä ja ikkunoiden pesua. Pesin puolet ikkunoista kärsien ja voivotellen.


Sitten tuli vasta mieleen, etteikö mies voisi pestä loput. Hänen ei ole tarvinnut siivota kolmeen vuoteen. Jospa nyt olisi aika. Menin miehen työhuoneeseen ja selitin tilannetta napakasti. Mies suostui oitis. Ehkä siksi, etten syytellyt häntä mistään vaan kerroin hommaan turhautumiseni ja väsymykseni tiukasti. Enkä alkanut neuvoa häntä, miten pesu pitäisi tehdä. Se olisi vienyt hänen motivaationsa. Selitin vain, että toisessa ämpärissä on astianpesuainetta ja vettä, toisessa huuhteluvesi, plus ikkunanpesuliina ja lasta. Joka tapauksessa ikkunat ovat nyt suurin piirtein puhtaat.

Vera noin 2-vuotiaana pop-cornia syömässä. .



4 kommenttia:

  1. Vastuun ja elämän jakaminen tekevät hyvää 💖

    VastaaPoista
  2. Kyllähän tuo elämän ja vastuun jakaminen on olennaista parisuhteessa. Meillä se ei oikein onnistu, kun mieheni on harrastustensa kimpussa sitkeästi. Hän korjaa vanhoja autoja, ja meillä on siksi korjattua autoja, joilla minäkin voin ajaa. Olen kiitollinen tästä. Kovinkaan kiitollinen en ole musiikkiharrastuksesta, kun se tuntuu vievän hänen vapaa-aikansa miltein kokonaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä noita vähemmänkin kivoja perhejuttuja voisi jatkossa jakaa enemmän? Jaksaisitko kannustaa häntä siihen? Hyvinhän näytti toimivan tuo ikkunoidenpesuprojektikin?

      Poista
  3. Kiitos Susanna. Voisihan sitä jakaa siivouksia sun muita. Mies inhoaa imurin ääntä. Miltei kärsii, kun minä imuroin. Sen takia lähtee joskus ulos. En halua olla kotimarttyyri, mutta melkein mielelläni siivoan. Siis melkein. Mies vie lehdet, muovin ja lasin kierrätykseen. Huolehtii kompostista, kissojen ruoasta, ulkosaunan lämmittämisestä, haaveilusta ja musiikista.

    VastaaPoista

Ole hyvä ja kommentoi. Teet minut iloiseksi!