lauantai 19. maaliskuuta 2022

Surutyöni 99.

 




Rakas Vera-tyttäremme kuoli viime vuoden tammikuussa. Hän oli terve ja hyväkuntoinen 22-vuotias molekyylibiologian opiskelija. Syy kuolemalle ei selvinnyt, se on kuolinsyyraportin mukaan "tuntematon". Teen surutyötä.


Olen taas alkanut käsitellä Veran kuolemaa kriisiterapeutin kanssa, koska olin miltei epätoivoinen siitä, ettei suru muuttunut vuodessa lähes miksikään. Kriisiterapia on melko raskasta, mutta myös auttaa. Enkä ole terapeutin mukaan ainoa ihminen, jolla pahinkin suru kestää yli vuoden. Terapiassa olen itkenyt hallitsemattomasti ja myös nauranut hyville muistoille Verasta. Ja paljon muuta.


Toinen tyttäremme tuli tosiaan takaisin Suomeen hevostallilta Saksasta. Luulimme miehen kanssa, että hän menee paikalliseen kaasutehtaaseen töihin. Mutta hän pääsikin kaasutehtaan omistajan hevostallille töihin. Tallilla on kymmenen hevosta, ja tytär tyytyväinen jo itselleen tuttuun työhön.


Tytär kulkee päivittäin kotimme ohi töihin. Sovimme, että hän käy kotona syömässä. Miten ihanaa! Saan laittaa ruokaa myös hänelle. "Hoitaa". Pitää huolta. Rakastaa.


Loukkasin selkäni taas. Hain saavin kanssa polttopuita liiteristä. Paluumatkalla saavi käissä otin ulkokengät pois jalasta eteisessä. Kiersin vartaloani. Ja sitten uilaisi ja rutisi, sattui alaselkään. Saavi kirposi käsistäni, ja kipu selässä ja pakarassa sai täyden vallan.


Kipua on kestänyt jo muutaman päivän. Yritän kuitenkin liikkua, mutta lenkille en uskalla lähteä. Jatkuva sisällä oleminen väsyttää. Mutta pelkään tuupertuavani tielle. Pysyttelen siis sisällä.


Olen alkanut ajatella, että ruokakaupassa kaatumisen jälkeinen selkäkipu ja nyt tämä ovat pitkälti psykosomaattisia. Tavallaan olen alitajuisesti järjestänyt nämä itselleni. Selkäkivun taustalla on ajatus, etten enää jaksa kantaa.


Kantaminen symboloi jaksamista. Kun ei jaksa kantaa surua, se aiheuttaa selkäkivun, selällähän kannetaan. Taakka on liian raskas. En jaksa kantaa surua Verasta. Näin itse koen. Matemaattis-luonnontieteellisen ajattelun mukaan mitään tällaista ei olisi. Kaikki silkkaa sattumaa.


Paniikinestolääkkeet loppuivat, eikä lääkäri uusi reseptiä, koska ne on vain tilapäiseen käyttöön tarkoitettuja, ovathan ne bentsodiatesepiineja, joihin kehittyy helposti riippuvuus. Olen todella surullinen tästä. Nyt on taas otettava vastaan pahatkin paniikkikohtaukset, jotka mielestäni kuluttavat aivoja. Etenkin rankat kohtaukset, joiden jälkeen en pysty puhumaan ja lähimuisti on mennyt.


Tunteet tällä hetkellä:Ilma on tahmeaa ja paksua. Se salpaa hengen, ja kuin lima valtaa kehon. Muinainen äyriäinen asttuu minuun ja ajattelee hahmottomia ajatuksia On kuljettava mustissa metsissä. Ansa ja pakokauhu. Käännyn takaisin. Rutisen. Kylmetyn. Ei ole suojaa. Hämärä laatoittuu  mustaan mereen.Vain paniikin tuska ja ahdistuksen täyttymys. Vera, tule takaisin.






8 kommenttia:

  1. Otan osaa, Marja!

    Minulla ei ole kokemusta samasta, mutta surusta ja tuskasta kuitenkin.

    Ihan matemaatikkona tai sitten muuten vain ajattelen, ettei selkäkipusi ole varmaankaan psykosomaattista. Pelkään pahoin, että se on puhtaasti somaattista, vaikka liittyykin jaksamiseesi. Kun et surussasi millään jaksa ja pusket vain menemään, et huomaa kropan muuhun tuskaan verrattuna pieniä varoitusmerkkejä ja ajat itsesi liian tiukkoihin paikkoihin. Sitten sattuu, ihan fyysisesti.

    Totta kai on kovastikin todennäköistä, että olen ihan väärässä, mutta kannustan sinua silti konsultoimaan lääkäriä fyysisten oireittesi vuoksi. Itse istun nyt kotona olkapää risana, kun ajattelin kyllä selviytyväni tästä. Olihan kyseessä vain olkapää. Kaikki olisi ollut helpompaa ja yksinkertaisempaa, jos olisin kiltisti käynyt lääkärissä ihan ajoissa.

    Sinulle jää enemmän energiaa surusi hoitamiseen, jos hoidat nyt nuo 'yksinkertaiset' fyysiset ongelmat pois alta. Lupaa harkita lääkäriä.

    Jaksamista sinulle 💖.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Susanna omien kokemustesi avaamisesta. Arvasin, että et matemaatikkona ajattele, että selän kipeäksi saattaminen ei ole psykosomaattista. Ehkäpä minä vain pusken menemään. Käyn sillä tavoin myös surutyötä. Puuhatessa Vera tulee usein mieleen. Ajattelen, että miten hän olisi tehnyt tämän homman.

      Nykyisin imuroin tavaoistani poikkeavasti joka viikko. Imuroin suurpiirteisesti ja ajattelen, että Vera olisi tehnyt tämän tinkimättömän tarkasti. Ajatus myös hymyilyttää.

      Ehkäpä keho tosiaan oireilee surusta aivan somaattisesti. Sanotaan, että lääkärille pitää mennä, jos selkäkipu kestää yli kaksi viikkoa.Uskon, että lääkäri voisi ohjata minut fysioterapiaan, mistä en tykkää lainkaan. Mutta ehkäpä menen lääkärille, jos selkä oireilee yli kaksi viikkoa. Kiitos kannustuksesta!

      Poista
  2. Minullekin on "pettymys" kun suru vaan velloo ja velloo yli vuodenkin jälkeen. Vaanii voidakseen taas iskeä, kun on ollut muutama parempi hetki. Suren ystävää, joka oli minulla lukiosta asti 50 vuotta. Ystävä jonka kanssa saatoin puhua kaikesta, kaiken lisäksi vielä lähennyimme kovasti jäädessämme molemmat eläkkeelle. Minulla on myös perhe, mutta ei se nyt tunnu mitään auttavan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anonyymi kommentistasi. Otan osaa suruusi. Hyvän ystävän kuolema koskettaa varmasti yhtä paljon kuin perheenjäsenen kuolema. Minulla on kokemusta tästä, kun paras ystäväni teki itsemurhan.

      Oli lohdullista lukea, että sinullakin suru kestää yli vuoden. Toki olen siitä pahoillani. Suru tosiaan velloo. Ja iskee missä vain, erityisesti silloin, kun on edes vähän tyytyväinen elämään.Voimia sinulle!

      Poista
  3. Minulla on ollut kuvaamasi lainen äkillinen selkäkipu ja sille löytyi fyysinen syy.Pitäisikö sinun kuitenkin käydä myös lääkärillä? Onneksi voit käsitellä surua Veran kuolemasta myös kriisiterapiassa. Suruprosessin kesto ja vaiheet voivat vaihdella melkoisesti. Onpa hienoa, että toinen tyttärenne on taas Suomessa ja näet häntä päivittäin.

    VastaaPoista
  4. Kiitos kommentistasi Kirsti. Varmaankin tälle selkäkivulle voi olla myös fyysinen syy, mutta se ei sulje pois psyykkistä tasoa. Tämä kipu alkoi tosiaan virheasennosta kantaessani raskasta halkosaavia. Ei olisi kannattanut tehdä kiertoliikettä. Mielestäni parasta hoitoa tällaisille vammoille selässä on se, että liikkuu kivusta huolimatta. Aluksi voi antaa selän levätä yhden päivän, ja sitten liikkumaan. On todella ihanaa, että toinen tytär on nyt lähellä!

    VastaaPoista
  5. Otan osaa suruusi. Itse työstän äitini kuolemaa vielä. Sitä ei tietenkään voi verrata lapsen kuolemaan. Vanhempien pitäisi voida lähteä ensin täältä maailmasta eikä nuorten ihmisten.

    Suru on ikäänkuin musta kuilu. Sitä pelkää kamalasti että elämää jatkamalla unohtaa sen toisen joka on lähtenyt, vaikka ei se ihminen mihinkään sydämestä tai muistoista lähde. Se musta kuilu vaan kapenee ja aikaa myötä haihtuu pois. Muistot jää elämään.

    Ihanaa että saat nyt nauttia toisen tyttären läsnäolosta. Hän ei tietenkään korvaa ketään mutta hän tuo iloa elämääsi ja naurua sinne surun keskelle.

    VastaaPoista
  6. Kiitos kommentistasi Valkoinen vaate. Otan osaa äitisi kuolemaan. Kuvaat niin hyvin surua:se on musta kuilu. Mielenkiintoinen näkökulma tuo, että pelkää, että elämää jatkamalla unohtaa kuolleen rakkaimman. Pystyn samaistumaan hyvin mustaan kuiluun ja tuohon näkökulmaan elämän jatkamisen vaikeudesta.

    Onneksi musta kuilu kapenee ajan myötä. Kauniit muistot jää. Olen todella onnellinen siitä, että toinen tyttö tuli Saksasta Suomeen ja on hyvin lähellä meitä tallityöpaikka.

    VastaaPoista

Ole hyvä ja kommentoi. Teet minut iloiseksi!