Surutyöni 85.

 

Aamut  avautuvat kuin haavat. Päivät tihkuvat viikoiksi.

Aamulla on surun pahin aika. Vera on heti mielessäni, kun herään. Menee jotakin kolme tuntia ennen kuin kunnolla herään ja olen paremmalla mielellä.

Pystyn tekemään kotityöt, siivoamisen, ruoan laiton, leipomisen, koneiden täyttämisen ja tyhjentämisen; pystyn lukemaan, kaunokirjoittamaan, tekemään tätä blogia ja  rentoutumaan ja katsomaan Netflixin ja Yle areenan elokuvia ja sarjoja. Nyt ei ole ulkotöitä, puutarhan hoitoa ja polttopuiden tekemistä. Joten aikaa on paljon. Kääriytyä syksyn pimeyteen.

Kirjoitan siis kaunokirjallista käsikirjoitusta, joka edistyy nyt vaivoin. Alkuun olin hyvin innostunut siitä. Jospa se innostuneisuus vielä palaa takaisin.

Katsoin Netfixiltä sarjan Master of None. Sarja oli upea ja hauska. Siinä kuvataan neljän kaveruksen elämää New Yorkissa. Sarja on vähän woody allenimainen, mutta siinä käsitellään ihmissuhteiden lisäksi rotukysymystä. Päähenkilö on toisen polven intialainen Yhdysvalloissa. Yksi kaveruksista on musta nainen, yksi itä-aasialainen ja yksi valkoinen.

Sarjassa kuvataan syviä asioita ja kepeitä, humoristisia juttuja. Rakastumisia, treffejä, eroja, nettideittaamista, paljon ruokaa. Nauroin monta kertaa. Pastaa rakastava päähenkilö jopa matkustaa Italiaan kokkikouluun, että oppisi kokkaamaan aitoja italialaisia ruokia. Sarjan juonta en paljasta, jos joku alkaa seurata sarjaa.

Minua kannattelee miehen rakkaus. Suru on lähentänyt meitä. Halaamme, itkemme yhdessä. Usein lepäilen miehen kainalossa. Olemme olleet 30 vuotta yhdessä ja naimisissa 28 vuotta. Vaikka molemmat ovat muuttuneet tuona aikana, kunnioitamme toisen muutoksia.