perjantai 15. tammikuuta 2021

Teen surutyötä - tyttöni kuoli

 




Minä en pysty lukemaan, vaikka tavallisesti luen kolme tuntia illassa. En myös jaksa katsoa televisiota. Kaikki ohjelmat tuntuvat turhilta. Ajan haaskausta. Mutta ei minulla ole mitään sen tilalle. Makaan ahdistuneena sängyssä kissojen kanssa.  Pysyttelen elossa.  Surussa. Tuleeko tästä elämästä enää mitään ilman Veraa?


On raskasta odottaa Veran kuoleman syytä. Vastaus tulee vasta 3-6 kuukauden päästä oikeuslääketieteellisestä. Miksi Vera oksensi viimeisinä tunteinaan? Oliko hänellä jokin myrkytys? Itsemurha se ei taatusti ollut. Vera oli niin myönteinen ja iloinen viime aikoina. Hän halusi niin paljon lähteä kotiin, näin poikaystävä sanoi. Kotiin. Meidän luokse. Minun luokse. Vera on minun.


On kuin rautainen surun koura ottaisi minusta kiinni. Rintaan koskee. Hengitän miten sattuu. Huimaa. Ahdistaa. Vauhko eläin päässäni.


Vera oli hyvin innostunut opiskelustaan. Hän valitsi itselleen sopivan alan. Vaihtoi lääketieteen molekyylibiologiaan. Joulun aikana juttelimme aina aamuyöhön asti. Meillä oli paljon keskenämme puhuttavaa. Vera oli hyvin avoin minua kanssa.


Vera sanoi joulun jälkeen, että oli hyvä ja iloinen joulu. Hän kiitti minua, kun olin tehnyt ruokia ja leivonnaisia paljon. Vera arvosti kaikkea itse tehtyä. Ja hyvää ruokaa. Pieni kulinaristi.


Aamut ovat tässä surussa vaikeimpia. Ensimmäinen ajatukseni herätessä on: Vera on kuollut. Saan pakottaa itseni tekemään aamutoimet. Pesemään kasvot ja laittamaan hoitonestettä, seerumia, kosteusvoidetta, silmänympärysseerumia ja kosteusvoidetta. Sitten laitan päivävaatteet päälle. Eilen olin unohtanut yöpyjaman päivävaatteiden alle. Juon lasin granaattiomenamehua, johon lisään myös viherjauhetta, samalla otan Cpiimaxkalkkitabletit , D-vitamiinin.


Aamupalaksi syön nykyisin luonnonjogurttia, itse tehtyä mysliä, jossa on kauran ja siementen lisäksi paljon kuivattuja hedelmiä, pähkinöitä  ja marjoja, yleisimmin mustikkaa ja mustaherukkaa.


En ole käynyt nyt lenkillä koko viikkoon. Olen vain hakenut halkoja aamuisin ja sytyttänyt uunin. Kolasin pihan lumimyräkän jälkeen. Pitäisi edes ulkoilla. Mutta en jaksa. Pelkään, että saan ahdistuskohtauksen ja tuuperrun tielle.


Äsken heräsin päiväunilta, ja maailma näytti hetken armollisemmalta, mutta sitten tuli Vera mieleen. Hänen kuolemastaan on jo viikko. En yleensä saa päivällä unta. Nyt sain.


Elämäni on muuttunut. On niin kauhea ikävä. Ikävä rakasta lasta. Pieni Vera. Tekisi mieli huutaa tuskasta, epätoivosta ja vääryydestä. Ehkä jonain päivänä vielä huudan tätä tuskaa. Vaikka se saisi miehen levottomaksi ja huolestuneeksi. Vaikka joutuisin psykiatriseen sairaalaan.


Olemme miehen kanssa itkeneet yhdessä. Minä hänen kainalossaan maaten. Poissa kauheaksi muuttuneesta maailmasta. Suojassa pahalta.


Hautajaiset on vasta helmikuun puolella, mutta etsin jo kaapista valkoisen pöytäliinan ja aion silittää sen huomenna. Joka päiväksi on keksittävä jokin tekeminen. Kahtena päivänä pesin mattoja. Seuraavana päivänä pesin roskakaapin, jossa on jätteen keräysastiat ja joka olisi pitänyt siivota jo kauan aikaa sitten. Eilen laitoin taas   ruokaa, kaalilaatikkoa, hitaasti.


Yhden päivän tekeminen oli siirtää vaaterekkini makuuhuoneesta ja olohuoneesta yläkertaan. Nyt huoneet näyttävät rauhallisemmilta. Onhan niissä kuitenkin ostamaani kirpputoriroinaa. Aina vain kannan kotiin roinaa.


En polttanut tupakkaa yli kymmeneen vuoteen. Nyt olen aloittanut polttamisen taas. Poltan paljon, koska se rauhoittaa. Ulkona on nyt pakkasta niin paljon, että hytisen kylmästä ja imen itseeni savua, joka on myrkkyä. Mutta ei sillä mitään väliä. Millään ei ole mitään väliä. En jaksa. Jaksa tätä elämää. Miksi Veran piti kuolla, kun hänellä oli koko elämä edessä ja hän oli vasta 22-vuotias? Mielekäs opiskelu, hän rakasti molekyylibiologiaa. Sitten ehkä mielekäs työ ja hyvä elämä. Jumala ei ole oikeudenmukainen. Jos nyt häntä ei olekaan. Olen melkein menettänyt uskoni. Julma Jumala.



14 kommenttia:

  1. On hyvä, kun jaksat tehdä omia tuttuja rutiinejasi. Ne auttavat sinua pysymään järjissäsi. Ei nuoren kuolemaan ole mitään järjellistä syytä. Se ei ole oikeudenmukaista. Se on niin väärin kuin mikään voi olla.
    Suru on olotila, jossa nyt olet. Ja varmasti hyvin pitkään. On myös sekasorto, tuska ja epätoivo.
    Yritä nähdä jotain hyvää, edes pienen hetken ajan joka päivä. Se on varmasti melkein mahdotonta vielä, mutta pikkuhiljaa. Varjot syntyvät, kun jossain on pilkahdus valoa.
    En jaksa itse enää uskoa Jumalaan. Jos hän olisi olemassa, ei yhdenkään äidin eikä isän tarvitsisi kärsiä ja kokea lapsensa kuolemaa.
    Voimia, kovasti voimia ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Erikoiset Asiantuntijat. Rutiinit tosiaankin pitää järjissään. Mutta on taisteltava siitäkin, että niitä jaksaa tehdä. On omituista, että on jo viikko Veran kuolemasta. Mitä minä olen tehnyt sen aikana, en edes muista, lenkkeillyt en ole. Mutta kaipa olen tehnyt rutiinejani ja pessyt mattoja sun muuta. On suuri vääryys, että lapsi kuolee ennen vanhempiaan. Se on julmaa.

      Poista
  2. Kyllä noin rankka menetys ravistelee psyykkistä ja fyysistä terveyttä.niin monet raskaat ajatukst ja tunteet,vaustausta vailla olevat kysymykset.
    Onneksi suhde tyttäreesi oli niin hyvä ja joulusta jäi kauniit muistot.Arkirutiinit,itsestä huolehtiminen ylipäätään kaikki tekeminen antaa hetken levon raskaasta olosta.hyvä ,että saat nukuttua.ikävän tunne on myös rakkautta.huuda vain tuskaasi ulos.laulun sanoja mukaellen:"päivä vain ja hetki kerrallansa"
    Maippi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi nimetön. Tuntuu hyvältä, että Vera piti joulun juhlintaa hyvänä ja iloisena asiana. Hänelle jäi hyvät muistot. Yritän ylläpitää rutiineja. Kestää tämän surun. Kestää ainakin vuoden ajan.

      Poista
  3. Marja olen niin pahoillani tästä vääryydestä minkä Vera ja te vanhemmat jouduitte kokemaan. En ymmärrä elämää, en tästä syystä jumalakaan, enkä usko jumalaan sellaisena kuin se on. Tällaisessä ei ole mitään järkeä. En osaa neuvoa, enkä lohduttaa, olen järkyttynyt teidän puolesta ja kovin pahoillani. Pahin pelkoni on tullut teille todeksi. En toivo muuta kuin voimia, voimia, että kestäisitte ja jaksaisitte ja ehkä jonain päivänä suru on muuttanut muotoaan, sillä ei suru varmasti koskaan katoa. Onneksi teillä oli ihana joulu ja ihana Vera, mutta hän lähti aivan liian aikaisin ja asian mielettömyys tekee tästä maailmasta oudon ja paikan, jota ei voi ymmärtää.

    Paljon, paljon halauksia Marja ja voimia suruusi. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Tiia. On todellakin vaikea käsittää, miksi lapsen pitää kuolla ennen vanhempiaan. Tämä koettelee minun lapsen uskoa Jumalaan. En ole elämän tavoiltani kovinkaan uskonnollinen, mutta tuo lapsen usko on säilynyt. Tai en tiedä säilyykö se enää, tämän jälkeen. Olen katkera Jumalalle. Julmuudelle. Onneksi voin sentään surra yhdessä mieheni kanssa. Ei tarvitse olla tässä pimeydessä yksin.

      Poista
  4. Ehkä joskus myöhemmin voisi sopia luettavaksi - koska on tosi ja ankara kuoleman ja menetyksen kuvauksessaan - Katriina Huttusen "Suruistukka". Minun läheltäni lähti monta ja kaikkea raskasta muutakin oli, ja jotenkin Huttunen sanoitti sellaisesta kauhean surun keskellä olemisesta, että kirja auttoi minua kovasti. En tosin osaa analysoida, miksi kirja tuntui niin tärkeältä silloin lukea, mutta muistan koko lukuprosessin olleen itkemisen ja suremisen jälkeen jotenkin "järkeistävä", jotenkin elämään minut palauttava. Huttusen tyttären kuolema tosin tapahtui aivan eri olosuhteissa kuin sinun tyttäresi, joten on ehkä varoitettava, että Huttusen kirjassa saattaa olla liian ahdistaviakin asioita. Mutta minua varmaankin auttoi ja auttaa tänä päivänäkin tuo lukukokemus siitä, että kuolema voi tipauttaa todella syvälle mutta että sinne syvyyteenkin voi näkyä valonkajo, joka saattaa riittää pitkäänkin pitämään elämän syrjässä kiinni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Nimetön. Kirjoitan tuon kirjan tiedot ylös. Luen sen sitten myöhemmin, kun tämä surun shokkivaihe loppuu.

      Poista
  5. Lämmin osanotto ja paljon voimia sinun ja perheesi suureen suruun.

    Toivoo Miina, entinen opiskelijasi

    VastaaPoista
  6. Kiitos kommentistasi Miina. Kiitos osanotostasi. Toivottavasti elämä on kohdellut sinua hyvin.

    VastaaPoista
  7. Osanottoni suureen suruunne, ja paljon voimia.! 💖💕
    Itku tuli lukiessani tekstiäsi. Nuoren ihmisen kuolema on aina niin väärin. 😭 Sanoja ei löydy, joilla olisi lohdutusta suruun. Vain sen tiedän, että aika auttaa aina tavalla tai toisella, sekä arjen rutiinit.

    VastaaPoista
  8. Kiitos kommentistasi Nicola. Ja kiitos voimien toivottamisesta. Aika tuntuu olevan ainoa vapahtaja. Pyrin pitämään aamu- ja iltarutiineista kiinnni. Välillä kuljen pelkässä pyjamassa päivän ajan.

    VastaaPoista
  9. Voi Marja - valtavan suuri osanotto teidän perheenne suruun ja menetykseen. En voi edes kuvitella kuinka pahalta sinun ja perheesi suru tuntuu. Voimia kaikkiin hetkiin; minusta tuntuu, niin pahalta teidän puolestanne.Onneksi, ette ole yksin<3 Pieni hetki kerrallaan ja hengittäen.

    VastaaPoista
  10. Kiitos Venla osanotosta ja voimien toivottamisesta. Onneksi on mies ja toinen tytär, joita suru ravistelee mustin käsin. Miehen kanssa on hyvä surra yhdessä, minä miehen kainalossa.

    VastaaPoista

Ole hyvä ja kommentoi. Teet minut iloiseksi!