lauantai 30. tammikuuta 2021

Surutyöni 5.

 


Rakas, niin kovasti rakas, Vera tyttöni kuoli äkillisesti 22-vuotiaana 9.1. Syytä ei tiedetä. Surutyöni on alkanut.


Aamut ovat vaikeimpia. Kun herään ensimmäinen ajatus on, että Vera on kuollut. En pääse sängystä ylös ennen kello 14:sta. Olen niin uupunut, että ahdistus säntää päälle täsmällisesti kuin kello. Se tikittää.


Ahdistus kasvaa  kuin metallinen, kova myrsky paniikiksi. Näen pisteitä ja janoja, jotka hajoavat mielipuolisen nopeasti. Pulssi nousee. Tuntuu, että keho hajoaa. En tunne käsiäni ja jalkojani. En pääsisi sängystä ylös tai jos pääsisin, en pysyisi jaloillani. Olen kyllä yrittänyt ja kaatunut.


Miten kauan tätä ahdistusta jatkuu? Tämä on tuskaa. Luopumisen, menettämisen kammottavaa tuskaa ja kauhua kuoleman edessä. 


Minulla on lapsenuskoni. Ajattelen, ettei kuolema ole lopullinen , vaan sielu elää kuoleman jälkeenkin. Tämä ajatus tuo edes jonkinlaista iloa elämääni. Toivoakin. Mutta ei se silti vie menettämisen tuskaa. Rakkaasta lapsesta luopumisen mustaa tuskaa.


Tuntuu, että elämä on minulta mennyt. Mitä syytä minulla on elää?Onhan kenties toinen 20-vuotias tyttäreni ja mies.   Mutta ei tämä tuo paljonkaan toivoa. Toivoa kuin lämmin syli. Haluaisin levätä tästä tuskasta kuin taivaallisessa sylissä. Miksi Jumala tai jokin korkeampi voima ei auta? Tähän liekehtivään tuskaan. Tuli on rikinkatkuinen kuin Helvetti mielessäni. Sen savu leviää minuun ja kotiini. Tukahduttaa. Myrkyttää. Pirut naureskelevat ja ilkkuvat minulle. Niillä on siihen valta. Valta, voima ja kunnia niin kuin Jumalalla.


En saa rauhoittavia lääkkeitä ahdistukseeni, koska minulla oli kipulääkeriippuvuus. Lääkärin mielestä on mahdollisuus, että tulisin rauhoittavista riippuvaiseksi. Suvussani on paljon addiktio sairautta. Lähinnä alkoholismia.


Olin kipulääkkeistä vieroituksessa pitkään psykiatrisessa sairaalassa. Mielisairaalassa, lataamossa, hullujen huoneella. Pidin eräänlaista päiväkirjaa tässä blogissani kipulääke vieroituksestani. Pidin sitä maaliskuusta 2019 alkaen  toukokuuhun.


Kun pääsen sängystä ylös, teen kotitöitä kuin horteessa.  Haen halkoja ja sytytän tulet pönttöuuneihin. Jos ei ole ruokaa, teen sitä. Mieheni käy kaupassa, en jaksa kirjoittaa kauppalistaa, joten hän tuo niitä näitä. Käytän paljon jo kotona olevia koronan ajan säilykkeitä ja muuta säilyvää ruokaa. Täytän ja tyhjennän koneita. Vähän siivoilen. Pakotan itseni syömään. Illalla syön suklaata ja se vähän rauhoittaa minua. En välitä millään tavalla painonnoususta. Se ei ole tärkein asia. Surutyöni on. Tämä on minun suru.


Onneksi mies on kotona sairaslomalla. Voimme itkeä yhdessä minä miehen kainalossa. Menetys on yhteinen, mutta suru meillä on erilainen. Mies itkee paljon. Minä en horteeltani jaksa edes sitä, vain satunnaisesti. Lenkillä tietyssä asumattomassa kohdassa huudan ja kiljun tuskaani. Niin kovaa että joku Jumala kuulee sen.



 Kuvat omat





20 kommenttia:

  1. Sanattomaksi vetää. En osaa sanoa muuta kuin voimia, paljon voimia sinulle!<3

    VastaaPoista
  2. Kolmen vuoden takaa muistan nuo tunteet. Ne tulevat ajoittain vieläkin...Voimia suuren surun läpikäymiseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Nimetön. Tuntuu lohdulliselta, että joku muukin on näitä samoja tunteita kokenut. Kiitos voimien toivottamisesta!

      Poista
  3. Voi Marja rakas ja uskon, että elät vielä järkyttävää shokkia, on niin vähän aikaa kulunut. Olen aina sanonut, jos menettäisin oman lapseni, niin haluaisin varmaan kuolla. Mies on siihen sanonut, että kyllä täytyisi jaksaa muiden lasten takia. Joten en osaa muilla tavoin lohduttaa, kuin jonain päivänä suru muuttaa muotoa ja saat varmasti valtavasti iloa miehestäsi ja toisesta tyttärestäsi. <3 Jos mitenkään pystyt, koita jossain sopukassa kurottaa eläviä kohden, jotta saisit voimaa selvitä tästä kauheudesta.

    Olet joka päivä ajatuksissa ja toivon, että jaksat kestää pahimman yli. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tiia kauniista sanoista. Tuntuu, että minulla ei ole vielä suru hallitsevana tunteena vaan tuska, menettämisen tuska. Shokkivaihetta eletään. Minä olen melkein päivittäin jonkun ystäväni kanssa tekemisissä, mutta jotenkin etäällä kaikista, paitsi miehestä ja toisesta tyttärestä. Uskon silti tulevaisuuteen.

      Poista
  4. Hirveä on äidin/isän osa.Luovuttaa lapsensa kuolemalle.Ei sitä voi ymmärtää, eikä hyväksyä.
    Se tuska ja ahdistus jota tunnette.Kumpa saisit lapsen lailla ottaa Taivaan Isän lohdutusta vastaan!
    Uskon kyllä,että hän armahtaa äitiä.Siunausta sinulle!

    VastaaPoista
  5. Kiitos Nimetön. En voi vielä ymmärtää enkä hyväksyä. Ehkä joskus.

    VastaaPoista
  6. Haluaisin lohduttaa mutta en voiEn usko että mikään voi korjata särkyneen sydänen. Ihminen vain elää eteenpäin koska ei voi muutakaan. Onneksi keho toimii lähes itsekseen vaikka mieli on tai silu,miten vain,olisi itseasiassa toista mieltä. Vaikka ihminen uskoo tulevaisuuteen sitä taistelee vastaan koska tulevaisuuden tielle on astuttava ilman rakasta ihmistä. Sitä on lähes mahdoton hyväksyä. Suru ja se tuskakin pitävät tilanteen tässä eikä voi eikä tarvitse lähteä eteenpäin koska ei voi eikä pysty.Vasta sitten kun aika on. Eikä kenelläkään ole tietoa milloin.Tuntuu varmaan ettei koskaan.
    Lapsensa menettäneet tuttavani,heitä on,elävät eteenpäin mutta jokin on aina toisin.Koko maailma näyttää muuttuneen kun siitä puuttuu rakas ihminen.Mutta he elävät silti,nauravatkin ja ovat onnellisia.Luulen että tuska muuttuu suruksi jossakn kohtaa ja suru kaipaukseksi. Aika etäännyttää tuskasta toivon mutta ikuinen kkävä jää.
    Itseäni lohduttaa myös lapsenuskoni ja uni jossa tapasin rakkaan edesmenneen ihmisen. En ole erityisen uskonnollinen mutta kohtaamisemme jätti mieleeni jäljen joka vahvistaa ajatuksen että on toinen tietoisuus mikä ei ole meille näkyvä. En selitä unta,mutta sanon vain että unessa oli sellainen valo jota en ole koskaan nähnyt.Sellaista ei täällä ole:se oli ikäänkuin valoa mutta tunsin sen olevan suunnatonta riemua samalla. Ja rauha ja varmuus minkä koin kohtaamisessa oli käsinkosketeltava. Rakkaallani oli kaikki hyvin vaikka pelkäsin ja luulin muuta. En ole enää huolissani niin paljoa heistä poislähteneistä sillä he eivät ole yksin. Heille on siellä aina joku eikä heillä ole surua tai ikävää kuten meillä. Näistä itseä lohduttavista ajatuksista huolimatta en pysty ymmärtämään lapsen tai nuoren poismenoa.Elämähän on lahja.Ei lahjaa oteta pois ennenkuin se on täysimääräisesti nautittu.Näistä syistä minusta ei voi koskaan tulla kunnon uskovaa. En pysty hyväksymään asioita jotka repivät sydämen rinnasta.
    Lienee pääasia että elää. Aika näyttää millaiseksi elämä muodostuu. Toivon että kestät ja ellet kestä,saisit apua edes jostain. Ihmettelen ettet saa rauhoittavia esim.jotenkin valvotusti. Onko muka parempi mennä vaikka psykoosiin ellei pysty nukkumaan tai kaikki käy ylivoimaiseksi. Toivon sinulle voimia mistä tahansa suunnasta että jotenkin jaksaisit ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viisaita sanoja sinulta <3 Niin täynnä ymmärrystä surun olotilaan ja muotoon.
      Toiveikkuuttakin ja rohkaisua.
      Kunpa voisimmekin Marjaa auttaa, edes sanoin ja rohkaisuin.
      Joskus sanotaan, että ystävät ja kanssaihmiset ovat kuin valoja pimeän polun varrella.
      Nyt meidän tulee pitää kaikki toivon liekit palamassa Marjan ja hänen läheistensä elämänpolun varrella.

      Poista
    2. Kiitos kommenteista Nimetön ja Erikoiset asiantuntijat. Minulla on todella paljon noita ajatuksia ja tunteita mistä kirjoitit Nimetön. Sanasi lohduttivat.Myös minulla on lapsenuskoni, mutta en ole kirkossakävijä tai tunnustuksellinen uskovainen. Ajan kanssa kuten sanoit suru muuttaa muotoaan ja muuttuu kaipaukseksi, joka kulkee loppuelämän mukana. Uskon, että jonakin päivänä elämä palaa minuun, ja pystyn jopa nauttimaan elämästä. Kuljen surun huoneissa huone huoneelta, teen menetystä ymmärrettäväksi. Tuska on elettävä ja käsiteltävä. Musiikista saan paljon lohtua. Sinun unesi oli ihmeellisen lohdullinen, kaunis ja ajaton, kerroksellinen. Minullakin on kokemuksia kuolleitten läheisteni "kummittelusta". Mieli tai sielu ovat ikuisia. Jokin korkeampi tietoisuus tosiaan on, oli se sitten taivas tai jokin muu yliluonnollinen. Kiitos vielä sanoista.

      Poista
  7. Kyllä vielä koittaa sekin päivä, jolloin tunnet surun ohella myös iloa kaikesta, mitä sinulla on on.
    Oman lapsen kuolema on vaikein asia maailmassa hyväksyä.
    Kunpa osaisin jotenkin lohduttaa sinua rakas ystävä. Olen kuitenkin kykenemätön löytämään oikeita sanoja. Perheenne on ajatuksissani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Kirsti. Jonakin päivänä voin jälleen iloita, kauniit muistot jää.

      Poista
  8. Tunnistan hyvin ajatuksesi, en vain osannut niitä aikoinaan ilmaista lapseni kuoltua. Mies suri hiljaa, välillä itkien. Oma suruni oli hyvin äänekästä. Itkin, huusin, ulvoin, raivosin. Lopulta oli pakko yrittää hillitä itseni, kun miehestä reaktioni tuntui niin pahalta. Yhteinen suru myös yhdisti meitä entistä tiiviimmin.

    Koin vaikeana sen, että täällä on vaivaannuttavaa, jos tunteet näkyvät. Ja näkyväthän ne. Itku voi tulla aivan oudoissa tilanteissa. Tässä asiassa toivoin olevani eteläeurooppalainen, jolta tunteenpurkaukset tulevat luonnostaan ja luonnollisesti, häpeilemättä.

    Sinulle ja perheellesi toivon jaksamista näinä vaikeina aikoina. Surkaa yhdessä, muistelkaa yhdessä. Ja sinä tiedät, että apua voi pyytää, ettei tuska käy ylivoimaiseksi. Lääkeasia lienee jotenkin soviteltavissa asiantuntijan kanssa.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Nimetön. Sinä olet myös kokenut pahimman, mitä äiti voi kokea. Tunnistan niin hyvin tuon kovaäänisen suremisen. Minä huudan lenkillä tuskaani, menetystä, lastani. Myös vihaa Jumalaa tai jotakin korkeampaa voimaa kohtaan. Joinakin päivinä en jaksa sitäkään. Tuntuu, ettei minunkaan mies kestäisi voimakkaita reaktioitani. Joten kotona vain itken. Oli niin hyvä lukea, että suru yhdisti teitä. Toivon niin käyvän myös miehelleni ja minulle. Että suru lähentäisi meitä entisestään melkein 30 vuoden avioliiton lisäksi. Lääkeasia ei valitettavissa ollut oikaistavissa edes psykiatrinkaan luona. Hän oli samaa mieltä kuin terveyskeskuslääkäri. Joten raakana tämä on vain elettävä.

      Poista
    2. Toivon, että saat edes jotenkin nukuttua. Ainakin olet ollut lääkäreihin yhteydessä. Itse en pystynyt ilman lääkettä nukkumaan.

      T. Edellinen vastaaja

      Poista
    3. Lisään vielä edelliseen. Sinä kykenet erittelemään tunteitasi todella avoimesti ja rehellisesti. Itselläni ne olivat tuossa vaiheessa vain mustana möykkynä sisälläni ja vasta myöhemmin pystyin niitä käsittelemään.
      Ehkä tämä taitosi sanoittaa tunteitasi on parempi tapa selviytyä kuin lääke.

      T. Edellinen vastaaja

      Poista
    4. Kiitos Nimetön. Kaipa se psyykkinen työ, kirjoittamalla tunteita sanoiksi auttaa, mutta haluaisin silti varmuuden vuoksi lääkkeen. Minkä helvetin "varmuuden vuoksi", kun elämästä on perusvarmuus, perusturvallisuus kadonnut, koska Vera kuoli käsittämättömästi. Epäoikeudenmukaisesti nuorena ja terveenä.

      Poista
  9. Tuntuu pahalta sun puolesta tuo tuska ja lohduton suru. Aika kaiketi tekee tehtävänsä ja surukin muuttuu helpommaksi kantaa. Näin haluan uskoa.

    Voimia ja uskoa, että surusi ja tuskasi helpottuu tosiaan ajan myötä. Muuta en osaa sanoa, mutta ajatukset ovat luonasi, vaikka en sinua henkilökohtaisesti tunnekaan.

    VastaaPoista
  10. Kiitos Nimetön. Aika tosiaan varmaankin tekee tehtävänsä. Arkinen ja järkevä neiti Aika korjaa säröytymiäni. Haavat arpeutuvat. Elämä jatkaa kulkuaan.

    VastaaPoista

Ole hyvä ja kommentoi. Teet minut iloiseksi!