Suruni on kuin isku vasten kasvoja. Kova läimäys. Lävähdys. Ympäristö sumenee. Aika pysähtyy hetkeksi. Tai on vain surun aika. Niin kylmää. Niin pimeää. Minä palelen. Palelen koko ajan. Kaikki sumenee silmissä. Suru tekee sokeaksi maailmalle. On vain suru.
Kontrolli on alkanut kadota. Annan sitten kaikkien tunteitten tulla. Jään tarkastelemaan niitä. Jään aamusta itkemään. Itkien menen nukkumaan. Alkushokin ja muistamattomuuden jälkeen musta todellisuus raatelee kuin hurjistunut peto. En jaksaisi mitään. En saanut edes hyvästellä Veraa. Tottua ajatukseen hänen lähdöstään. Pois nukkumisestaan. Kuolemastaan.
Silti aamulla pukeudun, pesen kasvot, laitan ihonhoitotuotteet, juon granaattiomenamehua, syön luonnonjogurttia marjoilla ja myslillä, vaikka ruokahalu on nyt kadonnut. Sen sijaan saatan illalla syödä kerralla yhden suklaalevyn. Fazerin pähkinäsuklaata. Uunin lämmittäminen lohduttaa vähän. Tulen kauneus ja voima rauhoittaa. Pitkä lenkki ja lumityöt takaavat kunnon yöunen. Ainakin vielä.
Jo iltapäivällä huoneeni on miltei kuuma. Kun minua palelee niin paljon, lämmitän oman huoneeni kuumaksi. Olemme kissojen kanssa lämpimässä ja he tykkäävät. Me kolme tyyppiä. Ja miten paljon tarvitsenkaan mieheni seuraa. Hänen kainaloaan. Mieskin on syvillä haavoilla. Suru tekee niin kipeää. Itkemme yhdessä. Lohdutamme toisiamme. Muistelemme Veran lapsuutta ja hauskoja juttuja. Rakkaus jää.
Veralle on nyt hautapaikka varattuna. En pystynyt lähteä sitä katsomaan. En käsitä, miten kestän hautajaiset. Onneksi ne on pienet, vain lähisukulaisille. En jakaisikaan isoa ihmisjoukkoa. En ole poistunut kotoa melkein kahteen viikkoon. Psykiatrisella sairaanhoitajalla kävimme.
Päivät menee sekaisin. Ne takertuvat toisiinsa ja hajoavat. Jokin kontrolli ja ajantaju on minulta mennyt. Lopullisestiko?
Pitäisi yrittää vain ajatella, että suru helpottaa, ainakin jonkin verran, vuodessa. Sitten se kulkee aina mukana.
Ehkä suru muuttuu kauniimmaksi. Nyt se on kuin rujo loppuun saatettu rampa. Sylvia Plathilla on jokin runo joka alkaa sanoilla, nainen on loppuun saatettu. Pitääpä kaivaa jostakin esiin Sylvia Plathin Ariel-runokokoelma. Jos se nyt oli sen niminen.
Kyyneleet valuvat minunkin poskilleni, kun luen koskettavaa kirjoitustasi. Samalla ihmettelen ja arvostan, että osaat jakaa suuren surunne jo näin pian Veeran kuoleman jälkeen.
VastaaPoistaMyötäelän suruanne <3
Kiitos Kirsti. Minulle tuli vain tunne, että on hyvä nyt välillä kirjoittaa Veran kuolemasta ja surutyöstäni. Se on eräänlainen surupäiväkirja. Voi jonakin päivänä vain olla niin, etten julkaise asiasta mitään.
VastaaPoistaMoninaiset voivat olla surun ja menetyksen tunteet ja ajatukset.
VastaaPoistaKiinnostuin tästä Sylvia Plathin tarinasta.Luin tietoja hänen elämästään.Traagisia tapahtumia.
Masennusta,sairaalaa,pettymystä rakkaudessa,ero,itsetuho.
Mutta myös arvostettu kirjailija ja runoilija.Omaelämäkerrallinen romaani "Lasikellon alla" kuuluisin runoteos "Ariel"ja sen tunnetuin runo "Rouva Lasarus".
Olen muistanut sinua ja teitä rukouksin.
Kiitos paljon Nimetön. Sylvia Plathin elämä oli traaginen, mutta hän oli kuitenkin ja jaksoi olla nero runoilija. Kiitos muistamisesta ja rukouksista.
PoistaPuhuminen on tosi tärkeää mielestäni, on hyvä että kirjoitat noista tuntemuksistasi. Olen varma että selviät,samoin miehesi kun puhutte ja itkette yhdessä,käsittelette tuota surua. Upeasti saat kirjoitettua tuntemuksistasi. Voimia teille :-)
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Pihakeiju. On tosiaankin todella hyvä, että me miehen kanssa tiiviisti juttelemme ja itkemme.
PoistaVoimia teille
VastaaPoistaKiitos Kristiina.
PoistaVoimia Marja. Aika varmasti auttaa siinä, että suru muuttaa muotoaan, mutta surutyötä ei voi kiirehtiä ja käytte nyt läpi maailman rankinta aikaa. Olen niin pahoillani teidän puolesta, ettei mitkään sanat riitä. Päivittäin ajattelen teitä. <3
VastaaPoistaKiitos Tiia. Suru on oma ja yhteinen miehen kanssa. Onneksi se tosiaan muuttaa muotoaan, ja voi jopa tuntea toivoa.
PoistaKäyn täällä lukemassa ja surusi tulee tänne asti. Tuo lause, että edes hyvästejä ei voinut jättää on niin sama kuin omassa jo yli 14 vuoden takaisessa surussani. Vieläkin sitä pyörittelen mielessäni, mitä jos pojan kanssa olisimme lähteneet ajamaan heti mutta emmehän me olisi ehtineet. Ja kun arkkua ei ruumiinavauksen jälkeen annettu meidän avata. Olen itkenyt monesti, että jos olisin vaatinut nähdä vaikka vain varpaan. Olin täysin shokissa monta kuukautta ja nukuimme pojan kanssa meidän makuuhuoneessa...ja ja en enää muista. Sain vuosien jälkeen paniikkikohtauksia, jos poika ei heti vastannut puhelimeen. Yhä edelleen pelkään, että hänelle sattuu jotain ikävää. Olet ajatuksissani ❣️
VastaaPoistaKiitos Beate56 kommentistasi. Olen miettinyt välillä, olenko itse vielä shokkivaiheessa. Olen totisesti, menneet reilu kaksi viikkoa on kuin sumua, enkä muista nyt kunnolla, mitä olen tehnyt. Olen kirjoittanut tätä blogia, mutta en muista, mitä olen kirjoittanut. Suru kulkee vuoden jälkeenkin aina mukana. Otan osaa suruusi.
PoistaMarja-pieni
VastaaPoistaOlen fb-kaverisi ja olen lukenut kirjoituksiasi.
Koen sinusta herkkyyden ja hyvä on lukea tekstejäsi.
Nyt kun luin tuon uutisesi nuoren tyttäresi kuolemasta,niin koin aavistuksen pohjattomasta surustasi.
Olenhan itsekin äiti ja tyttären tytär suunnilleen sinun Veerasi ikäinen.
Olet saanut kokea raskaimman surun ikinä.
Ja haluan sanoa sinulle,että olen ajatuksissani mukana siellä,rukoilen joka päivä teille voimaa jaksaa.
Minulla ei ole sanoja enempää,en voi neuvoa tai mitään,olen vain sanatonja toivon,että miehesi kanssa yhdessä jaksatte,päivän matkan kerrallaan.��
Tuula Toiviainen
Kiitos Tuula tuesta ja rukouksista.Päivä ja välillä tuntikin kerrallaan tässä eletään. Ymmärrän ja uskon, että meille kaikille on oma aikansa. Veran aika tuli jo 22-vuotiaana. Silti luopumisen tuska on valtavan tuskainen.
PoistaKiitos postauksestasi. Silmät kyyneltyvät näitä lukiessa. On helpottavaa lukea, että pystyt kirjoittamaan suruasi ulos tänne blogiin. Annat samalla varmasti hyvää vertaistukea toisille samaa kokeneille. Voimia!
VastaaPoistaKiitos kommentista Erikoiset Asiantuntijat. Minun on pakko purkaa tunteitani kirjoittamalla. Olen blogin alusta asti kertonut avoimesti tapahtumistani. Tietty jotakin on jätettävä vain itselleen.
VastaaPoista