torstai 21. tammikuuta 2021

Surutyötäni 2.

 



Rakas tyttäreni 22-vuotias Vera kuoli 9.1. Eilen saimme tietää, että kuolinsyy ei selvinnyt alustavissa tutkimuksissa. Vera kuoli nukkuessaan.


Minusta suruni on kuin valtameri, joka olisi ylitettävä. Meri velloo ja velloo. Myrskyää ja myrskyää. Läikkyy, mieleni. Ei minulla ole hienoa valtamerialusta, minulla on vain kiikkerä vene. Onnistunko pääsemään  toiselle rannalle?  Toisella rannalla tulisi rauha.


Suru kulkee toisaalta aina mukana. Näin on kuolleitten rakkaiden kanssa. Kyllä minä välillä heitä ajattelen.Isäni kuoli mielisairaalassa hirttäytymällä vain 46-vuotiaana. Hänellä oli kaksisuuntaisen mielialahäiriön tyyppi 2, mutta hän oirehti miltei koko elämänsä iloisella, energisellä  hypomanialla.


Äitini alkoholisoitui isän kuoleman jälkeen. Se oli hyvin raskasta katsottavaa, kun tulin lomilla kotiin. Äiti vain joi ja joi. Aina kirkasta viinaa. Lopulta hän kuoli viinaan.


Paras ystäväni hyppäsi kahdeksannesta kerroksesta katuun. Meni pieniksi palasiksi. Ystäväni kuolemaa surin pitkään. Enemmän kuin äidin kuolemaa, koska äidin juominen teki minut katkeraksi. Kuitenkin annettiin ja pyydettiin äidin elämän lopulla puolin ja toisin anteeksi.




Äidin puolelta melkein kaikki veljet ovat olleet alkoholisteja, samoin kolme sisarusta. Voi hemmetti, mitkä addiktion geenit minulla onkaan! Ja mikä kuoleman asiantuntija minä olenkaan kokemusteni takia, niin kuin olen aikaisemminkin tässä blogissa kirjoittanut.


Ystävä neuvoi meitä tilaamaan ajan terveyskeskuksen mielenterveys puolelle. Saimme ajan. Menimme sinne enemmän kuin mielellämme. Aluksi psykiatrinen sairaanhoitaja kyseli vointiamme ja halusi kuulla, miten Vera kuoli.


Kerroimme miehen kanssa vuorotellen. Ja oloni siellä oli ihan helvetin huono. En itkenyt tapaamisessa. Mieheni itki. Sitten tapaamisen loppupuolella minulle tuli paniikkikohtaus, ja lähdimme sieltä kesken ajan pois. Saimme myös uuden ajan ensi viikolle. Autossa matkalla kotiin hillitsin paniikkikohtausta hengitystekniikoilla. Ne auttoivatkin. Mutta kotona olin aivan rättiväsynyt, menin sänkyyn ja nukahdin heti.


Muutenkin olen nukkunut paljon ja hyvin. Surutyö on rankkaa ja väsyttää minua. Nukun 10 tunnin yöunet ja päivällä parin tunnin päiväunet. En yleensä koskaan nuku päiväunia. On suuri onni, että nukun hyvin. 



Kun poliisit toivat tiedon Veran kuolemasta, tunsin pyörtyväni. Kun poliisit lähtivät pois aloimme itkeä miehen kanssa. Alkupäivinä itkin paljon. En oikein muista tuota ensimmäistä viikkoa. Nyt itku tulee harvoin. Mies itkee paljon enemmän kuin minä. Ajattelen, että itku puhdistaa mielen. Enkö minä halua puhdistaa mieltäni? En tiedä. Tai kyllä haluan. Teen sen ehkä toisella tavalla kuin itkulla.


Toinen tapani on vääryyden kiljuminen ja huutaminen. Oli todella iso vääryys, että  Vera kuoli niin nuorena. Kiljun ja huudan myöhäisellä lenkilläni. Alueella jossa ei ole taloja. Annan mennä kirkumisen ja huudot, kaikki mitä sisältäni tulee. Olo tasapainottuu.


Olemme saaneet osanottokortteja, mutta kukaan ei ole tullut livenä kylään. Kiitos teille rakkaat blogiani lukeneet osanotosta! Kiitos myös osanotosta Insagram-, Messenger- ja sähköpostiviesteissä! Yhdessä osanottokortissa oli minusta kaunis ajatus:

"Jumala, kuljetat outoja teitä.

 Ymmärrän sinua yhä vähemmän,

 mutta tarvitsen entistä enemmän."


Minun lapsenuskoni on aina horjunut, kun joku läheinen on kuollut. Se horjuu nytkin. Vaivoin pysyy pystyssä.  Usko, toivo, rakkaus.



8 kommenttia:

  1. Minkälaista muuta tukea haluisit saada shokkivaiheessa,kuin miehesi tuki?Toivotko ihmisten käyntejä luonasi?On ehkä inhimillistä,että monikaan ei pysty kohtaamaan surevaa.On avuton ja epävarma,mitä sanoisi tai tekisi.Oma kuolemanpelkokin voi aktivoitua.
    Se on sääli.
    Toivon,ettet menetä uskoasi.
    Jumala kyllä kestää ja kuulee katkeruutesi.Ehkä voisit saada lohdutusta rukoilemalla.
    Se värssyn sanoma on kyllä tosi totta.
    Traagisia ovat olleet läheistesi kohtalot.Paljon olet saanut kestää.Voimia teille myös tähän päivään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Nimetön. Ymmärrän kyllä, että nuoren ihmisen kuolema perheessä, ei innosta ketään käymään. Kuten sanoit "On avuton ja epävarma, mitä sanoisi tai tekisi". Lapsenuskossa pysyminen on surun tässä vaiheessa vaikeaa, kun on niin katkera Jumalalle, vaikka Jumala voisi auttaa tässä tilanteessa. Olla rinnalla kulkija.

      Poista
  2. Ymmärrän kyllä että monille on tosi vaikeaa kohdata sureva, se on tosiaan inhimillistä kun ei tiedä mitä sanoa kun sureva on tosi herkillä. Muistan kun mieheni kuoleman jälkkeen noin kahden päivän päästä menin kauppaan niin tuttu myyjä sanoi ainoastaan että no meinasitkos jäädä paikkakunnalle? Melkein loukkaannuin,eikö ollut muuta sanomista.Myöhemmin kyllä ymmärsin, tämä myyjä ei varmaankaan hädissään osannut muuta sanoa. Muistan kun erään mummelin kanssa juttelimme kuolemasta,ainut poikansa oli tehnyt juuri itsemurhan ja tuli puhetta omasta menetyksestäni, yritin häntä lohduttaa ja sanoin että kaikella on varmaankin tarkoitus myöskin rankoilla asioilla ja ne jotenkin jalostaa meitä,tämä mummeli tärähti mulle että oman lapsen kuolemassa ei ole mitään jaloa.Tuon tapauksen jälkeen olen ollut hyvin varovainen sanoissani kohdatessani surevan. Seurakunnassa kun myös työskentelen niin olen nähnyt miten eri tavalla ihmiset surevat. Kerran vainajan omaiset tulivat tekemään hautajaisjärjestelyjä ja esittelin heille kynttilänjalkoja mikä oli tosi vaikeaa kun niissä oli kaikissa jotain vikaa,yhdessä oli pohjassa pienen pieni särö,joka ei myöskään kelvannut.puhuin tästä suntion kanssa ja sanoi että nämä kaikki kuuluu suruun. Jonkun verran olen sitten oppinutkin surevan ihmisen kohtaamista,ymmärrän täysin jos ihmisten on vaikea kohdata teitä. Mieheni kuoleman jälkeen meillä kyllä kävi jonkin verran osaa ottavia, no meillä oli yritys ja monet olivat asiakkaita. Jaksamista teidän perheelle :-)

    VastaaPoista
  3. Kiitos kommentistasi Pihakeiju. Kuten edellä kirjoin, ymmärrän miksi ihmiset eivät tule käymään, kuolema -ja varsinkin nuoren - on vaikea asia jutella tuosta vaan noin. Minulle tällä hetkellä hyvä tuo mummin lausahdus:"oman lapsen kuolemassa ei ole mitään jaloa". Se on vaan niin vääryys. Nuori ei ehkä ole vielä löytänyt kaikkia hyviä asioita elämäänsä. Samoin huonoja asioita. Sinäkin olet kohdannut surun meren miehesi kuoleman jälkeen.

    VastaaPoista
  4. Sinulla on ollut valtavasti traagisia menetyksiä ja olen aina ihaillut rohkeuttasi, kun olet kirjoittanut niistä avoimesti.
    Tuntuu epäoikeudenmukaiselta, kun läheisesi ovat kuolleet aivan liian nuorina. Olen aina ajatellut, että lapsen kuolema on pahin, mitä ihminen voi kohdata.
    Ei kai sillä ole merkitystä, miten purkaa tuskaansa - itkemällä tai huutamalla tai molemmilla tavoilla. Pääasia, että voi jotenkin päästää ahdistuksen ulos.
    Meille ihmisille on vaikeaa kohdata sureva lähimmäinen. Sinä tiedät syyt minua paremmin. Nyt on vielä helpompi jättää surunvalittelukäynti väliin koronaan vedoten.
    Panen kädet ristiin perheenne puolesta <3

    VastaaPoista
  5. Kiitos kommentistasi ja lohduttavista sanoistasi Kirsti. Olen todellakin kohdannut kohtuuttomasti kuolemaa tähän ikään mennessä, jolloin ei ole enää kauhean pitkä matka siihen, jolloin tulen kohtaamaan ikääntymisen aiheuttamien vaivojen takia kuoleman surua. Tulipa pitkä ja sekava virke. Niin kuin pääni on vielä sekaisin tyttäreni kuolemasta. Luopumisen, menettämisen tuska on kova. Äidin sydän voi murtua ihan fyysisestikin, ei vain kielikuvana.

    VastaaPoista
  6. Nyt vasta luin kirjoituksesi... Ajattelen sinua ja toivon voimia ison surun keskellä.

    VastaaPoista

Ole hyvä ja kommentoi. Teet minut iloiseksi!