Aina ei kannata pyytää anteeksi

Minä en pyytele turhaan anteeksi. Toki silloin pyydän, jos tiedän toimineeni väärin. Miehen kanssa riidellään harvoin, mutta sitäkin tulisemmin. Huudetaan molemmat, ja saatan alkaa paiskoa astioita seinään. Silloin mies pakenee paikalta. Mutta kun alan korjata sirpaleita pois, hän tulee takaisin, ja halaamme ja sovimme riidan oikeudenmukaisesti.

Tämä minun käytökseni riitatilanteessa palautuu lapsuuteen ja nuoruuteen. Kun isä kommentoi kielteisesti tai yritti komennella turhaan minua, reagoin hermostumalla ja huutamallakin. Se oli sallittua. Ja nyt kun jälkeen päin ajattelen asiaa, minun käytökseni huvitti isää. Ärsyttävästi. Hän antoi minulle nimityksen pippuritiina. Sain olla, mitä olin.

Isänihän teki itsemurhan 46-vuotiaana. Kun olen jälkeen päin ajatellut isääni, olen ymmärtänyt, että hän sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä kuten äitinsäkin. Isä oli hypomaaninen suurimman osan elämästään. Hän teki kolmea työtä, ja oli silti aina hyväntuulinen. Lopulta tuli vaikea masennusjakso. Masennus muuttui psykoottiseksi. Hän näki liekkejä   ja oli soittamassa palokunnalle.

Isä vietiin Oulun läänimielisairaalaan. Siellä hän oli aluksi suljetulla osastolla, mutta kun pääsi sieltä pois, meni sairaalan pannuhuoneeseen ja hirttäytyi. Surin melkein kaksi vuotta. Olin isän tyttö. Olen edelleen sitä. Isän tyttö. Ja suru jossakin muodossa on minussa aina läsnä.

Mutta nyt eksyin aiheesta, aina ei kannata pyytää anteeksi. Voi käydä esimerkiksi näin riitatilanteessa:

"Apua nyt tulee riitaa! Jos pyydän äkkiä anteeksi, tilanne ratkeaa. Ei se oikeastaan edes ollut minun syyni, mutten halua, että kenelläkään on paha mieli. Haluan vain päästä tilanteesta pois."

Mistä on kyse, kun pyytää riitatilanteessa anteeksi, vaikka ei ole tehnyt mitään väärää? Saattaa olla tunne siitä, että tällainen on toiminut ennenkin, että hankaluuksista pääsee, kun vain pyytää anteeksi, ihan sama onko syypää riitaan.

Joskus voi olla kysymys siitä, että kokee olevansa vääränlainen tai arvoton. Tällöin ihminen pyrkii pienentämään itseään ja pahoittelemaan olemassaoloaan.

Tällaiset toimintatavat  vahvistuvat herkästi, koska niistä saa positiivisen palautteen eli riitatilanne loppuu. Syntyy automaattinen tapa reagoida. Tällaisen roolin omaksunut saattaa alkaa uskoa, ettei osaa olla jämäkkä ristiriitatilanteissa.

Ainainen anteeksipyynnöllä reagoiminen voi estää riitaa aiheuttavan asian käsittelyn. Jos aina reagoi riitatilanteeseen pahoittelemalla, kannattaa pysähtyä pohtimaan, mikä anteeksipyynnön merkitys itselle on. Onko se tapa päästä tilanteesta helpolla? Miksi haluaa välttää vaikeita tunteita?

Vasta kun tulee tietoiseksi toimintatavastaan, voi alkaa rakentaa uudenlaista tapaa toimia. Tiedostamisen jälkeen voi harjoitella jämäkkyyttä. Mielessään voi käydä läpi, miten toimisi ristiriitatilanteessa. Tätä voi sitten harjoitella ihmisten kanssa, joiden seurassa tuntuu turvalliselta kertoa mielipiteensä, vaikka tietää toisen olevan eri mieltä.

On tilanteita, joissa anteeksipyyntö on paikallaan: haukuin sinua riidan aikana, joten haluan pyytää anteeksi. Omantunnon ääni on tärkeä. Se auttaa liittymään sosiaaliseen ryhmään tai ihmissuhteeseen. Omatunto saa huomaamaan, että ihminen on tehnyt jotakin, joka voi mahdollisesti rikkoa tärkeän ihmissuhteen.

On myös tilanteita, joissa käsitys oikeasta ja väärästä on riitelijöillä erilainen. Jos toinen vaatii anteeksipyyntöä, on tärkeää pohtia, miksi pyytäisi anteeksi. Näenkö itse tässä pahoiteltavaa? Anteeksi ei pidä pyytää siksi, että toiselle ei tulisi paha mieli. Aitous on tärkeää verrattuna siihen, että pyytää anteeksi, koska toinen käskee.

Myöskään sitä, että on eri mieltä ei tarvitse pyytää anteeksi. Voidaan todeta, että ollaan eri mieltä, mutta voidaan tulla toimeen, ja elämään asian kanssa. Nyrkkisääntönä voi pitää sitä, että pyytää anteeksi, jos on aidosti pahoillaan ja aikoo muuttaa käytöstään.

Lähteet: Helsingin Sanomat 7.11.2020, kuvat omat