tiistai 21. huhtikuuta 2020

Ystävän kadehtiminen




Minä en juurikaan kadehdi ystäviä, mutta kadehdin noin ylipäätänsä valtaosaa ihmisistä siitä, ettei heillä ole paniikkikohtauksia ja aika ajoin vellovaa ahdistusta. Heidän elämä on helpompaa kuin minun siinä mielessä. Toki ymmärrän, että ahdistus kuuluu elämään, mutta kaikilla se ei muutu paniikiksi. 

Onneksi saan nykyään tosi harvoin paniikkikohtauksia, mutta ne ovat hirveitä kauheaa käsittämätöntä kuoleman pelkoa tai lopullisesti hulluksi tulemista. Tiedän, ettei noin käy. Mutta paniikkikohtauksessa se on vain pelkästään totta,  kun järjen ääni häviää, sumentuu kaukaisuuteen, piirtää hulluuteen huutomerkin ja pisteen yhtä aikaa.



Helsingin Sanomat teki kateutta ja ystävyyttä käsittelevän kyselyn. Vastauksia tuli 70. Jutussa mainitut ihmiset eivät esiinny omalla nimellään.

Veera, 23, sai kuulla hyvältä kaveriltaan: olet ihan nätti, mutta tuo ystäväsi on kaunis. Vertailu tuntui ikävältä, ja sai Veeran kadehtimaan ystäväänsä. Jos kaveri olisi pelkästään kehunut ystävän kauneutta, Veera olisi yhtynyt kehuihin.



Yhdessä ystävässään Veera kadehtii kauneutta, toisessa taas karismaattista persoonaa. Toinen ystävä nimittäin valaisee koko huoneen, kun hän astuu sisään.



Kukaan ei haluaisi tuntea kateutta. Etenkään ystäviä kohtaan. Silti moni tuntee. Kateutta tunnetaan mitä erilaisimmista syistä. Sitä voi aiheuttaa toisen ulkonäkö, ura, perhe tai terveys. Oikeastaan kateutta saattaa aiheuttaa mikä tahansa asia, jota itse arvostaa elämässä.

Kateutta saattaa siis tuntea niistä asioista, joita haluaisi omaan elämään. Vertailu kuuluu ihmisyyteen, ja vertailusta kumpuava kateus on inhimillinen tunne. Melko harva kadehtii julkkiksia. Useimmiten kadehdimme kaltaisiamme, siksi kateus kohdistuu helposti ystäviin. Elämä ei ole oikeudenmukaista. Niin sanotusti tasan eivät käy onnenlahjat. Tämä on vain hyväksyttävä.



Oman kateuden tiedostaminen on tärkeää. Se ei ole aina helppoa, sillä oman kateuden tiedostaminen on ikävä ja häpeälliseksi koettu tunne. Moni ei myönnä kahdehtivansa. Tunnetta ei kannata kuitenkaan paeta, sillä sen tiedostaminen estää tunteen kasvamista myrkylliseksi.

Kateutta kannattaa kuunnella. Se kertoo nimittäin enemmän itsestä, omista toiveista ja haluista kuin muista ihmisistä. Se kertoo siitä, mitä ihailee ja arvostaa. Kateus voi paljastaa, mihin asioihin on elämässään tyytymätön.


Aina kateutta herättäviä asioita ei kuitenkaan voi saavuttaa, esimerkiksi tietynlaista ulkonäköä tai hyvää perhe-elämää, silloin täytyy keskittyä oman elämänsä hyviin asioihin.





Lähteet: Helsingin Sanomat 9.4.2020, kuvat omat

9 kommenttia:

  1. Kateutta on vaikea tunnustaa! Se on niin negatiiviseksi leimattu tunne. Ja sellainenhan se varmarmasti enimmäkseen onkin. Mistä se oikein kumpuaa? Jos viha ja rakkaus ovat toistensa vastakohtia, mikä olisi kateuden vastakohta? Ilo toisen onnesta? Myötäeläminen? Suopeus?
    Mekin pohdimme jokin tovi sitten kateutta:

    https://erikoisetasiantuntijat.blogspot.com/2019/10/kateus-kuolemansynti.html?m=1

    Minä sain paniikkikohtauksen magneettikuvauksen yhteydessä ja se oli todella pelottava ja ahdistava kokemus ja iski päälle ihan yllättäen. Jälkikäteen se tuntui hyvin hämmentävältä.

    VastaaPoista
  2. Kerran olen tuntenut kateutta, kun halusin tulla raskaaksi ja yksi läheisimmistä ystävistä ilmoitti tulleensa raskaaksi Silloin olin toki iloinen toisen puolesta, mutta vatsassa nipisti, että tulenko minä ikinä. Noh meidän tyttäret ovat vauvasta asti olleet todella hyviä ystäviä ja ikäeroa 5kk.

    Mutta en ole koskaan halunnut olla kukaan muu tai halunnut kenenkään elämää. Ystävissäni on paljon varakkaampia, kauniimpia, hoikempia, mutta en moisia mieti, ystävyydessä tuollaisilla asioilla ei ole mitään merkitystä.

    Joskus on saattanut nipistää blogimaailmassa, että olenko huono tai liian vanha, mutta tunnistan tunteet ja käsittelen ne heti.

    Sydämellistä viikon jatkoa Marja. <3 Paniikkikohtaukset ovat varmasti todella kamalia ja en ihmettele, että haluaisit tuntea mitä elämä olisi ilman niitä. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Tiia. Ihminen kadehtii usein vertaistaan. Oli aivan ymmärrettävää tuo, että kadehtit raskaana olevaa ystävääsi, mutta et tahtonut sillä mitään pahaa. Kävi onneksi vain ihanasti, että sinäkin tulit raskaaksi, ja lapsilla on ikäeroa vain viisi kuukautta. Sinä et ole tippaakaan huono tai vanha. Mutta tuota vertailua varmasti tekee moni, mutta he, kuten sinäkin, ei anna tunteen viedä. Olisi raskasta elää aina kateellisena. Paniikkikohtukset ovat tosiaan kamalia, hirvittäviä. Onneksi tunnen muitakin ihmisiä, jotka sairastavat samaa tautia. Saan onneksi vertaistukea, koska minulla ei ole terapiaa, eikä lääkkeitä sitä vastaan. Mukavaa viikon loppupuolta sinulle!

      Poista
  3. Onneksi et ole nykyisin saanut kovin usein paniikkikohtauksia, sillä ne kuulostavat todella pelottavilta.
    Minä olen tässä asiassa sinun vastakohtasi. En koskaan kadehdi ketään, johon minulla ei minkäänlaista suhdetta, mutta ystävää saatan kadehdia. Esimerkiksi tarinateatteri-harrastuksen tiimoilta kadehdin hetkittäin heitä, jotka voivat improvisoidessaan laulaa ja tanssia, tai ovat muuten liikunnallisesti lahjakkaita. Siis taitoja, joita en itse osaa. Onneksi kateus haihtuu samantien, kun sanoo sen ääneen. Joskus saatan sanoa olevani niin onnellinen, että melkein kadehdin itseäni ;)
    Ihanaa keskiviikko-iltaa Marja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kirsti kommentistasi. Ihanasti ja hauskasti sanottu tuo, että saatat sanoa olevasi niin onnellinen, että melkein kadehdit itseäsi. Samaa harrastusta nauttien voi hyvinkin helposti alkaa vähän kateellisemmaksi niille, joita pitää hyvinä. Mutta se varmasti myös potkii persuuksille, kun treenaa sitä itsekin ja haluaa oppia. Tai sitten hyväksyy tunteen. Monesti silloin kateus häviää. Ja on helpompi olla ja elää. Minä melkeinpä kadehdin sinua tuosta tarinateatteri-harrastuksestasi. Olet niin monilahjakas nainen. Osaat niin paljon!

      Poista
  4. Kiitos hyvästä kirjoituksestasi! Minä olen nuorena kadehtinut aivan ihanan kaunista ystävätärtäni. Hän oli silloin todella kuin Marilyn Monroe,vain nuorempana painoksena. Kuulin myös, kun jotkut nuoret miehet näin sanoivat ja minun kuulteni.
    Aikaa on kulunut, mutta muistan tämän aina, koska itse olin ruma silloin.
    Nyt on kaikki jo tasaantunut ja en enää ajattele noin. Elämä on opettanut. Myöskin kärsin ajoittain ahdistuksesta ja se on todella ikävä tunne. On kuin tylppää puukkoa työnnettäisi rinnasta sisään. Näin tuon tunteen kuvailisin. No pärjäilen, ja nyt vanhemmiten on tuokin asia helpottunut.
    Mukavaa kevättä Sinulle! Seurailen blogiasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Anonyymi. Kukahan ei olisi tuntenut teini-iässä, keskenkasvuisena kateutta ulkonaisista asioista. Ihminen on silloin kovin keskenkasvuinen, myös aivojen psykologian mukaan. Nykyisin ajatellaan, että aivot kehittyy 25-30-ikävuosiin asti. Ja ulkonäköhän on teininä hyvin tärkeä, kun omaa ruumiinkuvaa vasta muodostetaan. Puhumattakaan identiteetistä.

      Olin joskus hyvin onneton siitä, että hiukseni lätsähtivät jo alkuillan aikana tarkasta ja runsaasta piippirautakihartamisesta huolimatta(onkohan sana oikea, en ole varma, jokin kiharrin se oli). Olin ruma kauniiseen ystävääni verrattuna. Hänkin oli Marilynin näköinen uhkeine muotoineen ja blondine, luonnonkiharoine hiuksineen.

      Ahdistuskin voi olla kauheaa, kuten kirjoitit, että tylppää puukkoa työnnettäisiin rinnan sisään. Vaikka itse tietää, että se menee ajallaan ohi, eikä tule hulluksi tai kuole. Tunteet tulee ja menee. Lopetin kaksi vuotta sitten lääkityksen paniikkikohtauksiin. Ja niitä tuli alkuun roimasti, kun lopetin kipulääkkeenkin syömisen vajaa kaksi vuotta sitten. Halusin lopettaa lääkkeet siksi, etten saisi niiden takia dementiaa. Riski siihen on olemassa, ja haluan elää vanhaksi. Olen todella onnellinen, että kohtaukset ovat vähentyneet. Ja koen ne niin sanotusti raakana ja paljaana. Ovat ne myös paljon minua opettaneet. Ja on onni, että ystäväpiirissä on samaa tautia sairastavia. Ja julkisuuden henkilöistä aika moni on kertonut paniikkikohtauksistaan. Voimia sinulle ajottaiseen ahdistukseen! Se vie ja vie, vaikka selkeää kohdetta ei olisikaan. Niin kuin surussa on. Ihanaa kesän odotusta sinullekin ja kiitos, että seurailet blogiani.

      Poista
  5. Joskus kateus voi saada humoristisiakin piirteitä (ei kadehtija varmasti huumorimielessä, vaan kohdetta hymyilyttää). Sanontaan "Kateus vie kalatkin vedestä" voisi lisätä "ja veneestä tapin". Huumori auttaa monessa asiassa, ehkä vähäsen myös sääliäkin tuntien. Tämmöinen tapaus tuli mieleen aiheesta.
    Hyvää päivänjatkoa Marja.

    VastaaPoista
  6. Kiitos Tuulikki kommentistasi ja uudesta näkökulmastasi kateuteen. Jos se näkyy ilmiselvänä jotakin oman elämänaluetta kohtaan, kyllä se voi todellakin hymyilyttää. Minua hymyilitti välillä opiskeluaikana, kun olin ahkera ja lahjakas.Jotkut ajatteli, että pärjäsin noin vain, vaikka minun oli tehtävä reilusti töitä sen eteen. Hyvää kesän odotusta ja terveyttä sinulle!

    VastaaPoista

Ole hyvä ja kommentoi. Teet minut iloiseksi!