Totuttelen taas olemaan täällä. Kaikuviin ääniin. Homeoireisiin. Miltei ylisosiaalisuuteen. Kämppikseni nukkuu tai vain makaa sängyssä koko päivän. Varmaankin vaikea masennus. Illalla hän on valveilla sen aikaa, että syö sipsejä ja suklaata. Tyttöparka.
Onneksi luonto on kaunis keväänherkkä. Täällä on melko paljon metsäpolkuja ja metsäteitä joissa kuljeskella. Se rauhoittaa oloani.Oloni on apea kuin ruoho joka koskettaa kiveä, ja minä olen se kivi.
Eräs mies tuli käytävällä vastaan. Pysäytti minut ja kysyi: Oletko nähnyt minua viime aikoina? Mielessäni mietin kysymystä. Eikö hän itse ole nähnyt itseään? Onko hän hukassa? Vastasin hänelle: En ole nähnyt. Hän vastasi vain: Jaa ja jatkoi matkaa.
Onneksi täällä on pari minun ikäluokkaa olevaa naista. Ja toinen on kipulääkevieroituksessa kuten minä. Meillä on paljon puhuttavaa. Vertaistukea molemmille. Hän kertoi, että oli haalinut Panacod reseptejä monelta eri lääkäriltä. En tiedä, miten se on mahdollista nykyään, kun kaikki tiedot näkee koneelta ja reseptit on sähköisiä. Minä sain reseptini yhdeltä samalta työterveyslääkäriltä, enkä syönyt lääkkeitä kuin pari kuukautta. Onhan sekin paljon. Mutta lääkäri vain suostui kirjoittamaan reseptejä.
Ja tässä ollaan. Vieroitusoireisena. Aamupäivisin paniikkikohtaus. Enää niitä ei ole pitkin päivää. Se on edistystä.
Jokapäiväinen kuntosali ja sauna tuntuu luksukselta. Käyn aamuisin kuntosalilla tunnin verran. Ohjaaja on hyvä ja mukava. Laitteet uusia ja toimivia.
Eilen illalla sydämeni tykytteli, ja aloin pelätä - irrationaalisesti - sydänkohtausta. Vakuuttelin itselleni, että sydämen rytmin kiihtyminen kuuluu vain vieroitusoireisiin. Onneksi nukahdin nopeasti ja nukuin koko yön sikeästi. Heräsin siihen, että hoitaja kävi ilmoittamassa: aamupalalle. Ei ole nälkä. Elämäni on nyt varjossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole hyvä ja kommentoi. Teet minut iloiseksi!