Turha vaatimattomuus

 

Työpaikan saaminen, ylennys, uusi parisuhde. Kaikki nämä ovat ihania asioita, mutta joskus iloon voi sekoittua epämääräistä syyllisyyttä. Näin ainakin silloin, jos hyvä ystävä kamppailee samaan aikaan työnhakukierteessä tai on vasta eronnut.

"Jokaisella on lupa iloita omista onnistumisistaan, ei siitä kannata tuntea syyllisyyttä. Empaattisuutta on kuitenkin osata valita ilon aste ja se, miten missäkin tilanteessa asiasta kertoo toisille", kiteyttää työterveyspsykologi Kirsi Mylly Terveystalosta.

Esimerkiksi jos työyhteisössä yksi ylennetään, saattaa tilanne ymmärrettävästi herättää pettymystä ainakin niissä työkavereissa, jotka itsekin tavoittelivat samaa pestiä.

"Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö paikan saanut saisi iloita hyvällä omallatunnolla omasta etenemisestään", Mylly sanoo.

Silloin tällöin monen mieleen voi kuitenkin tulla, että on parempi jättää näyttämättä oma ilo, jotta muilla olisi mukavampi olla. Jotkut voivat jopa ajatella, että iloon ei ole oikeutta, koska se voisi aiheuttaa jollekin toiselle surua tai pettymystä.

Julkinen iloitseminen omista saavutuksista voi tuntua vaikealta myös siksi, että suomalainen kulttuuri on ollut perinteisesti jäyhä. Asioista ei ole ollut tapana tehdä numeroa, ei edes isoista onnistumisista. Perinteisissä sanonnoissakin on tavattu toistella, että "vaatimattomuus kaunistaa", ja että "se kel onni on, se onnen kätkeköön". Ei tarvitse kovin monta vuosikymmentä mennä taaksepäin, kun lasten kasvatuksessakin korostettiin nöyryyttä, ahkeruutta ja vaatimattomuutta.

"Esimerkiksi työyhteisössä koettu myötäilo lisää yhteenkuuluvuuden ja turvallisuuden tunnetta. Kun työpaikalla uskaltaa näyttää omia tunteitaan, vahvistaa se varmuutta siitä, että täällä voin olla oma itseni."

Syyllistymisen takana saattaa olla myös pelko toisten kateudesta tai siitä, että jos erottuu liikaa, joutuu joukon ulkopuolelle.

"Silloin syyllistymisen sijaan kannattaa ehkä miettiä esimerkiksi ystävyyssuhteiden aitoutta. Aidossa ja terveessä ystävyydessä pystytään iloitsemaan toisen puolesta."

Syyllisyydentunne on mennyt turhan suuriin mittasuhteisiin, jos löytää itsensä jatkuvasti miettimästä, aiheuttiko toiselle pahaa mieltä omalla ilollaan. Jos pohtii, olisiko pitänyt olla kertomatta onnistumisestaan, jotta toiselle ei tule ikävä olo. Pahinta on, kun kieltää itseltään kokonaan ilon, koska kaikilla muilla ei mene yhtä hyvin.

"Tämänkaltaiset ajatukset ovat raskaita ja niihin voi liittyä liiallista toisten miellyttämisen tarvetta tai itsetunnon haasteita."

Syyllistymistä saattaa kokea muita helpommin muun muassa silloin, jos on vastuun kantamiseen taipuvainen tai on tottunut huolehtimaan muiden viihtymisestä jopa liiallisesti. Samoin voi käydä, jos kaipaa hyväksytyksi tulemista tai on taipuvainen tunnollisuuteen.

Näihin tilanteisiin arkinen järkeilykin voi auttaa: oma ilo ei ole keneltäkään toiselta pois.

Toisten huomiointi on eri asia kuin toisten tunteiden kantaminen. Jokaisella on vastuu omista tunteista, eikä toisten mahdollisista ikävistä tunteista kantamisesta kannata tehdä itselleen riippaa.

"Tässä tarvitaan empatiakykyä. Tällaisissakin hetkissä on tärkeä voida kertoa omasta ilosta esimerkiksi ystävälle, mutta suurimmat tunteenpurskahdukset kannattaa ehkä näyttää sellaisille ihmisille, joita oma ilo ei haavoita."

Kun ilot ja surut sanotaan ääneen, ne eivät jää pinnan alle käsittelemättöminä asioina.

 

Tänä keväänä istutetut kärhöt

Lähteet: Helsingin Sanomat 3.8.2023, kuvat omat

Elämäni maalla 2.

 

Sienihulluuteni on äärimmillään. Kantarelleja löytyy runsaasti. Niitä oli jopa lenkkipolkuni jäkälämaassa. Suppilovahverot, herkkutatit, rouskut, lampaankäävät, mustat torvisienet, mustavahakkaat, orakkaat. Ja voi, miten paljon sieniä nyt syömme: sienipiirakoita, sienikastiketta, sienirisottoa, sienikeittoa ja lampaankääpäpihvejä. Alkaa jo vähän kyllästyttää, mutta sienet ovat parhaimpia tuoreena. Olemme kuitenkin pakastaneet niitä ja lahjoittaneet naapureille ja ystäville. Sienestämisessä on ikävää vain hirvikärpäset. Niitä on monesti niska ja tukka täynnä.

Omenasatokin oli erinomainen - niin kuin kaikki sadot tänä vuonna lukuunottaen mustikat ja puolukat. Omenoista tein sosetta, jota mahtui pakastimiin huonosti, kun ne olivat ruokaa, mustikoita ja sieniä täynnä. Niinpä lahjoitimme omenoita sinne tänne. Tietty tein omenapiirakoita, kuivasin omenoita ja tein omenaviiniä, joka onnistui hyvin.

Basilikaa tuli sitäkin runsaasti. Survoimme sitä pakastimiin ja tein isoja pestomääriä. Pesto säilyy jääkaapissa 1-2 viikkoa, kun käytön jälkeen lorauttaa purkkiin neitsytoliiviöljyä.

Eipä siis ihme, että olen loppukesän ja syksyn aikana lihonut viisi kiloa. Viime talvena laihdutin noin 13 kiloa. Mutta olen päättänyt, etten laihduta enää koskaan. Olen saanut siitä hommasta tarpeekseni.

Yritän nyt tulevana talvena vähän tarkkailla syömistäni. Liikun paljon:  kolme kertaa kuntosalilla viikossa,  neljänä päivänä lenkillä. Painonnousu ei johdu ainakaan liikunnan puutteesta vaan kaiken maailman piirakoista.

Mustikasta tein muun muassa rättänää eli mustikkakukkoa, joka on savolainen perinneruoka. Siihen tuli ruisjauhoja, vähän vehnäjauhoja sekä sokeria, voita ja kansi taikinasta päälle. Erinomaisen hyvää tuli vaniljakastikkeen kanssa. Käytän kaiken maailman makean leivontaa vain voita. Siitä en luovu koskaan.

Olen jollakin tapaa opetellut siirtämään kuvat puhelimesta koneeseen, joka on Windows 11. Monet sanovat sen olevan monimutkaisemman kuin Windows 10. Mutta kuvia on vaikea saada käyttöön. Ne menee milloin valokuviin, kuviin tai kameran kuviin ja ovat sekavassa järjestyksessä. Samoin kone hukkasi kuviani, muun muassa sienikuviani. Kyllähän ne jossakin koneen uumenissa ovat, mutta en vain osaa digiblondina löytää niitä. Haluaisin, että kuvat ovat järjestyksessä kuukausittain esimerkiksi 2023-10 kuten olivat Windows 10:ssä

Kille-kissamme on jo 16 vuotta vanha. Hän saa syödäkseen herkkuja: kalaa, Gourmentruokaa ja Shebaa. Tämä kesä saattoi olla hänen viimeinen kesänsä siispä hän nauttikoon hyvästä ruoasta, jota hän onneksi syö reippaasti. Siiri-kissa ei ole palannut kotiin. Hän on ollut kadoksissa jo yli vuoden.

Tämän viikon pintaremonttikohde oli makuuhuoneen pönttöuunin maalaus. Päätin, että nyt yritän olla kärsivällinen. Veran kanssa maalattiin aikoinaan tupakeittiön seinät, kaappien ovet ja katto. Emme edes ottaneet verhoja pois tai tehneet minkäänlaista pohjatyötä. Etenkin katon maalaus ei onnistunut kunnolla, kun molemmat olimme kärsimättömiä.

Pönttöuunin maalauksessa pesin sen ensin, hioihin santapaperilla, suojasin kaiken suojattavan paperilla ja maalarin teipillä. Maalasin sen kahteen kertaan hitaasti ja mietteliäästi. Olen tyytyväinen jälkeen, ja mieskin on. Kuvissa ennen ja jälkeen kuvat.

Halusin vihreän uunin, koska se toimii kontrastina tummanpunaisiin päiväpeitteeseen ja mattoon. En osaa sisustaa kuin kontrasteilla ja runsailla väreillä. Pohjoismaisen vaaleasta sisutuksesta en  tykkää. 

Veran kuoleman jälkeen en muista ensimmäisestä viikosta mitään. Olin vaihtanut tummanpunaiset verhot valkeisiin. Nyt on aika vaihtaa tummanpunaiset verhot takaisin. Surutyöni edistyy.

Kuuntelen tällä hetkellä Laurma Hannun Usko, toivo ja huijaus-kirjaa. Edellinen oli Psykiatrin päänavaus. Molemmat kirjat ovat hyviä psykiatriasta kiinnostuneille ja antavat paljon miettimisen aihetta. Laurma on vankimielisairaalan ylilääkäri, psykiatri, psykoterapeutti ja luennoitsija. Häneltä pyydetään usein kommenttia tiedotusvälineisiin erilaisista psykiatrisista ongelmista. Dostojevskin Rikos ja rangaistus edistyy. Olen sitä mieltä, että se on syvän psykologinen teos.

Olen katsonut Yle Areenasti sarjat Luottomies ja Hormonit. Ne olivat niin hauskoja, että nauroin välillä ääneen.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Miksi aivoja voi vaalia vaikka kävelemällä?

 

Jos haluaa pitää huolta muistista, tarkkaavuudesta ja oppimiskyvystä, pelkkä aivopähkinöiden ratkominen ei riitä.

Ratkotko ristikkoja ja sudokuja ja ajattelet, että ne ovat hyvää aivojumppaa? Kyllä ne sitä ovatkin, mutta ei yksin.

"Sudokuilla ja muilla älyharjoitteilla hyödynnetään erityisesti aivojen hermoverkkoja, mutta aivoterveyden ylläpitoon tarvitaan muutakin", sanoo neurotieteen apulaisprofessori Tiina Parviainen Jyväskylän yliopiston Aivotutkimuskeskuksesta.

Aivot ovat yksi sisäelin muiden joukossa, jota voi huoltaa samalla tavalla kuin muutakin kehoa eli liikkumalla ja pitämällä huolta elintavoista.

"Liikunta pitää elimistön, aivot mukaan lukien, kunnossa, mikä mahdollistaa sen, että älyharjoitteet ja muut kognitiiviset treenit vaikuttavat aivoihin." Älytreeni ei korvaa liikuntaa tai toisinpäin, vaan molempia tarvitaan.

"Liikunta ikään kuin pitää yllä aivojen vetreyttä, mutta kaikenlainen päättely, ongelmanratkaisu ja sosiaalinen vuorovaikutus ovat aivojen peruskauraa, jota tarvitaan myös."

"Kävelyyn on helppo lisätä aivojen aktivointia, koska se on ihmiselle automaattinen toiminto eikä liikeratoihin tarvitse keskittyä. Sitä ei ole kuitenkaan tutkittu paljon, pitäisikö liikuntaan suoraan yhdistää muuta tekemistä. Liikunnan positiiviset vaikutukset oppimiseen syntyvät luultavasti pidemmällä aikavälillä."

Liikunnan aikana muun muassa verenkierto tehostuu, hapen ja ravinnon kulku elimistössä paranevat ja aineenvaihdunta ja hormonituotanto muuttuvat.

Eläinkokeilla on osoitettu, että liikunta  edistää uusien hermosolujen syntyä aivoissa, mutta ihmisillä asiaa on vaikea tutkia.

Erityisesti säännöllisellä kestävyysliikunnalla näyttää   olevan isoja aivohyötyjä. Treenin ei tarvitse olla välttämättä kovaa, vaan pelkkä kävelykin riittää.

Vanhenevilla ihmisillä aerobisen liikunnan lisääminen on pitkällä aikavälillä  hidastanut ikääntymiseen liittyviä vaikutuksia aivojen eri osissa mutta varsinkin hippokampuksessa, joka huolehtii muistitoimintojen säilymisestä. Liikunta voi ylläpitää muistin toimintaa ja kasvattaa vastustuskykyä muistin heikkenemiselle.

"Ihmisen synnynnäiset ominaisuudet kuitenkin vaikuttavat siihen, miten keho reagoi liikuntaan, joten myös aivovaikutukset voivat vaihdella", Parviainen muistuttaa.

Elintavoilla on suuri osa aivosairauksien ehkäisemisessä. Joka kolmas aivosairaus olisi estettävissä muuttamalla elintapoja terveellisemmiksi.

On arvioitu, että noin joka viides nainen kärsii jossain vaiheessa elämäänsä aivo-mielenterveyden ongelmasta, esimerkiksi masennuksesta, mutta liikunnan avulla riskiä voi huomattavasti pienentää.

Lähteet: Kauneus&Terveys 11-2023, kuvat Pexels

Elämäni maalla 1.

 

Tuo kuva ei ole sentään meidän talosta vaan lähellä olevasta autiotalosta. Me asumme 1960-luvulla rakennetussa omakotitalossa, jossa on iso tupakeittiö, olohuone, kolme makuuhuonetta, lasikuisti, eteiset (kaksi ulko-ovea) ja kellari.

Muutimme tänne 15 vuotta sitten. Talo oli ollut asumaton kahdeksan vuotta, ja sitä ennen talossa oli asunut alkoholisti. Voitte arvata, mikä siivoaminen oli. Kasvimaa ja kukkapenkki olivat nurmettuneet.

Talomme on 20:n kilometrin päässä kirkonkylältä. Eli korvessa. Täällä käytetään nimitystä kylä, mennä kylälle kaupoille. Ei tämä tosiaankaan ole mikään city. Muun muassa K- ja S-Market, Tarjan muotipuoti, R-kioski, jokin autonosakauppa, kirpputori, rautatieasema, pari kahvilaa, thairuokapaikka, ruokaravintola ja kahvila, K-Rauta, hyvinvointikeskus, museo.

Talostamme pääsee suoraan metsään, joka on kyllä melkoista ryteikköä. Lenkillä käyn kunnon metsässä metsäautoteillä, pikkuteillä tai poluilla. Nekin ovat muutaman sadan metrin päässä. Sopivasti sekametsää ja kuusikkoa.

Lempimetsäni on noin viiden kilometrin päässä meiltä. Se on mäntymetsä ja aluskasvillisuutta on sammal ja etupäässä jäkälä, suuret korkeuserot ja hyvä polku.

Tässä postauksessa en voi laittaa uusimpia kuvia, ja jotkut vanhemmat ovat jostakin syystä hävinneet. En edelleenkään  osaa siirtää kuvia kamerasta koneelle, vaikka olen käynyt jo kaksi kertaa pyytämässä neuvoa kaupasta, josta ostin sen. Myyjä muistaa jo minun salasanan koneelle. Vähän hävettää olla tällainen digiblondi. Hallitsen vain tämän bloggeralustan, mutta enpä paljon muuta.

Ja siispä menin ATK-kurssille kansalaisopistoon. Olen ollut pari kertaa puolentoistatunnin oppitunnilla. Kurssi aloitettiin alkeista. Opettaja on hyvin selkeä, mutta samalla räiskyvä humoristi. Kysyin häneltä, voisiko hän antaa minulle yksityistunteja tämän uuden Windows 11. oppimisessa maksua vastaan. Onneksi hän suostui, mutta hän on hyvin kiireinen, joten tunnit alkavat lokakuussa.

Herään joka aamu ilman puhelinherätystä. Milloin keho ja mieli haluaa, yleensä kello 6-8 aikaan. Sitten hidas aamu. Tämä kaikki tuntuu niin ylelliseltä.  Juon ensiksi granaattiomenamehua ja syön D-vitamiinin ja pakkasesta muutaman itse kasvatetun tyrnin marjan C-vitamiiniksi.

Minulla on erilaisia aamiaiskausia. Nykyisin syön raejuustoa, jossa on itse poimittuja mustikoita tai puolukoita, viinimarjoja, välillä tummia viinirypäleitä. Joskus syön jogurttia marjojen kanssa. Leipää syön silloin tällöin. Ja tietenkin kaksi kuppia kahvia. Aamiaisen jälkeen lähden lenkille.

Käyn kylällä 3-5 kertaa viikossa, etten ihan mökkihöperöityisi. Kuntosali kolme kertaa, ystävien tapaaminen jossakin kahvilassa yhden kerran, ruokakaupassa, kirpparilla, kierrätyskeskuksessa ja kirjastossa.

Tulen kotiin ja teen ruokaa miehelle ja itselle. Kuuntelen lenkin ja kotipuuhien lomassa tällä hetkellä äänikirjaa Hannu Lauerman Psykiatrin päänavaus. Lukuromaanina Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Luin sen viimeksi lukioaikana. Siivoilen sitten vähän keittiön tasoja,  pesen pyykkiä ja astioita. Välillä on isompi pintaremontti- ja siivouskohde. Tänään jääkaapin pesu. Puutarhatöitä ei enää juurikaan ole.  Jäljellä  syyslannoitus ja talvisuojaukset joillekin kukille, kesäkukkaruukkujen tyhjentäminen, sadonkorjuu, kukkasipulien istutus. Aivojani ja sormiani oikein kihelmöi, kun valitsen niitä netistä tulevina päivinä.

Iltapäivän tienoolla kirjoitan tätä blogia. Illalla kirjoitan yhtä kirjoitusprojektia, luen ja katson jotakin suoratoistopalvelua, johan nukahdan tietsikka sylissä.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Moni inhoaa työtään, mutta ei luovu siitä

 

Monet Hesarin kyselyyn vastanneista pitävät rahatilannetta esteenä työpaikan tai alan vaihtamiselle. Osa kärsii uhkausten ja väkivallan kohteena, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

"Hoen joka aamu töihin lähtiessäni mantraa, että vittu, mitä paskaa."

Kotihoidon hoitajana työskentelevä Viola, 56, todella inhoaa työtään. Jos hän vain voisi, hän vaihtaisi heti toiselle alalle. Hän ei ole yksin tilanteessaan, sillä Työterveyslaitoksen mukaan jopa noin joka neljäs suomalainen harkitsee eroamista työstään.

Hesari kysyi lukijoilta, mikä tekee työstä epämiellyttävän. Kyselyyn vastasi reilu sata nykyiseen työhönsä tyytymätöntä henkilöä. Vastaajia on eri aloilta, tuloluokista ja koulutustaustoista. Erityisesti heidän joukostaan korostuvat opettajat ja sosiaali- ja terveysalan työntekijät.

Kotihoitajana kahdeksan vuotta työskennellyt Viola luettelee syitä työhön tympääntymiseensä. Ensinnä häntä ärsyttää työkavereiden aamuinen myöhästely. Aamuisin jaetaan paikat, joissa pitää käydä päivän aikana. Mitä kauemmin jakamisessa menee, sitä vähemmän aikaa hoitajille jää asiakkaiden hoitamiseen.

"Sen jälkeen huomataan, että avaimia puuttuu tai joku onkin ottanut väärät avaimet. Hirveä show. Emme pääse ikinä ajoissa ensimmäisen asiakkaan luokse."

Kiireen takia Viola pystyy usein olemaan asiakkaan luona vain neljä minuuttia kerrallaan. Neljässä minuutissa ehtii vetää asiakkaan sängystä ylös, vaihtaa vaipan, tehdä ja tarjota puuron ja katsoa, että asiakas nielee lääkkeensä.

Pahimmillaan asiakas maksaa koko päivän ajalta kolmesta tunnista, mutta saa palvelua päivän aikana yhteensä vain 12 minuuttia.

Tyytymättömyyttä nykyiseen työhön perustellaan kyselyssä usein myös tehtävien ja ilmapiirin muutoksella. Moni kokee työtaakan ja vastuun lisääntyneen vuosien mittaan, eikä työ enää vastaa sitä, mitä se on joskus aiemmin ollut.Työnkuvan muutos ja työtehtävien lisääntyminen näkyvät erityisesti opettajien vastauksissa.

Myös työntehtävien monotonisuus ja tylsyys mainitaan useassa vastauksessa. Työltä kaivataan enemmän vaihtelevuutta ja haastetta.

Koodaaja: Samaa paskaa joka päivä samalla työpisteellä ilman minkäänlaista vaihtelua. Tuntuu, että elämä on harmaata työntekoa ja sitten kuolee vain pois. Elää voi neljä viikkoa vuodessa kesälomalla.

Usea vastaaja kokee ongelmalliseksi ympärillään olevat ihmiset. Työilmapiiriä voivat myrkyttää muut työkaverit, pomot ja asiakkaat. Epämiellyttäviä esimiehiä ja työkavereita on vastausten perusteella alalla kuin alalla.

Etenkin hoitajat ja opettajat kertovat kokevansa rankkaa arvostelua ja jopa väkivaltaa työssään.

Sairaanhoitaja: Jotkut hoidettavat ovat väkivaltaisia. Minua on yritetty purra, lyödä ja potkia. Omaiset ovat vaativia, ihmeisiin pitäisi pystyä. Ihmetellään ja melkein haastetaan hoitaja oikeuteen, kun monisairas lähes satavuotias kuolee.

Luokanopettaja:Huoltajat eivät luota opettajien aammattitaitoon vaan syyttävät, ahdistelevat, haukkuvat ja uhkailevat, jos lapsen koulu ei suju toivotulla tavalla tai arvosanat on annettu "väärin".

Miksi sitten jäädä työhön, jota inhoaa? Vastauksissa sanotaan niin huonontunut fyysinen kunto, koulutuksen riittämättömyys, useat epäonnistuneet työnhakuyritykset ja epätietous siitä, mitä oikeasti haluaisi tehdä työkseen.

Moni on myös niin kuormittunut työstään, että opiskelu tai työhakemusten tehtailu tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta.

Erityisluokanopettaja: Töiden jälkeen olen niin loppu, että nukahdan, kun istun alas. Olen yrittänyt opiskella töiden ohessa. Ei se onnistu väsymyksen takia.

Iso osa vastaajista pitää erityisesti ikäänsä esteenä uuden työpaikan saamiseksi. Moni viisi- ja kuusikymppinen ei jaksa enää aloittaa uraansa alusta. He uskovat, ettei heidän ikäiselleen olisi edes kysyntää työmarkkinoilla.

Puhelinmyyjä: Yli 50-vuotiaana naisena mihinkään ei edes pääse haastatteluun. Ainut ala, josta saa töitä yli 50-vuotiaana on hoiva-ala.

Myös raha nousee monelle kynnyskysymykseksi pohdittaessa työnhakua tai uudelleenkouluttautumista. Rahatilanne saattaa vaikuttaa päätökseen useilla eri tavoilla.

Moni mainitsee asuntolainan. Turvallisesta vakituisesta työstä on vaikea luopua siinä pelossa, ettei pystykään lyhentämään lainaa. Lisäksi huolenaiheena voi olla perheen elättäminen. Varsinkin kyselyyn vastanneet yksinhuoltajat kokevat, ettei ole yksinkertaisesti varaa opiskella ja aloittaa alusta toisella alalla.

Lähteet: Helsingin Sanomat 16.8.2023, kuvat Pixabay

Kuntosalitreeni tai jumppa voi aiheuttaa yllättävän orgasmin

 

Orgasmi yhdistetään yleensä seksiin, mutta jotkut vulvalliset naiset voivat saada yllättäviä orgasmeja myös kuntosalilla tai kotijumpassa.

Niin sanottuihin kuntosaliorgasmeihin eli coregasmeihin ei välttämättä liity mitään seksuaalisia ajatuksia, esimerkiksi fantasioita tai varsinaista kiihotusta.

Klitorikseen voi joissakin treeniliikkeissä kohdistua pientä hankausta, mikä voi edesauttaa orgasmin saamista. Sen stimulointi ei ole kuitenkaan välttämätöntä, sillä klitoris on nimittäin yhteydessä lantiopohjan lihaksiin, jotka ovat olennaisessa roolissa kuntosaliorgasmissa.

Lantiopohjan lihakset yhdistyvät keskivartaloon ja palleaan, jotka liikkuvat hengityksen tahtiin. Näihin kohdistuva pumppaava ja supisteleva treeniliike voi joissakin tapauksissa aiheuttaa orgasmin.

Kuntosaliorgasmista on vielä hyvin vähän tutkimusta. Myös klitoriksen tutkimus oli pitkään vähäistä, minkä vuoksi ylipäätään vulvallisia orgasmeja käsittelevää tutkimusta ei ole ehtinyt kertyä mitenkään valtavan paljon.

Onko jotakin treeniliikkeitä, jotka voivat aiheuttaa yllättäviä orgasmeja? Mitä ilmeisimmin tärkeää ainakin on, että treeni haastaa keskivartaloa eli corea.

Terveysaiheisia juttuja julkaiseva amerikkalainen Healthline-media on listannut lukuisia treeniliikkeitä, jotka voivat aiheuttaa joillekin orgasmeja. Tällaisia ovat esimerkiksi erilaiset vatsalihasliikkeet, jalkojen nostot, kyykkäys, lankutus ja lantionnostoliikkeet.

Erään amerikkalaistutkimuksen mukaan naiset raportoivat saavansa orgasmeja vatsalihastreenistä, erilaisista kiipeilyä sisältävistä harjoituksista ja painonnostosta.

Kuntosaliorgasmi ei ole mikään syntymästä saatu henkilökohtainen ominaisuus. Saattaa olla, että vulvallinen ihminen   vaikkapa alkaa saada yllättäviä orgasmeja tietynlaisen lantiopohjatreenin seurauksena.

Ulkopuoliset eivät yleensä huomaa, jos joku sattuu saamaan orgasmin kuntosalilla. Kuntosalillahan ähkitään ja päästellään erilaisia ääniä muutenkin.

  

Lähteet: Helsingin Sanomat 7.9.2023, kuvat omat

Surutyöni 149.

 

Rakas Vera-tyttäremme kuoli yllättäen nukkuessaan. Hän oli 21-vuotias terve ja hyväkuntoinen molekyylibiologian opiskelija. Syytä kuolemalle ei löydetty. Teen surutyötä.

Enää suru Verasta ei ole niin pahaa tuskaa kuin ennen - toki saan tuskakohtauksia silloin tällöin. Suru on ehkä muuttunut kaipaukseksi. Olen kiitollinen Veralle siitä ajasta, minkä sain elää hänen kanssaan. Olen ehkä oppinut elämään surun kanssa. Elämä jatkuu. Niinpä lakkaan kirjoittamasta tätä Surutyöni-sarjaa. Sen sijaan kirjoitan loppuviikosta elämästäni maalla. Tapahtumista - jos niitä yleensä on - ja elämästäni sinänsä.

En ole enää työelämässä. Paloin muun muassa loppuun. Sitä ennen oli monta psykosomaattista oiretta: aamuisin oksentelua, ripulia ja yleensäkin pahaa oloa. En tullut rehtorin kanssa toimeen, ja mielestäni minulla oli liian monta ainetta opetettavana: psykologiaa, uskontoa, filosofiaa ja elämänkatsomustiedettä.

Ja tunsin, että aikani lukion opettajana oli mennyt. Viis siitä, että eläkettä ei kunnolla kerry reilun 20 vuoden työn jälkeen. Raha ei ole minulle muutenkaan niin tärkeää, eikä miehellenikään.  Saatan tehdä vähän jotakin muutakin työtä, jos siltä tuntuu ja sitä saan.

En tunne itseäni kotirouvaksi vaan kotiakaksi, kotiakankutaleeksi, kotikoppeloksi, kotiakanrupsutuksi ... Aikani sujuu erittäin hyvin kotona. Nautin. Mieltä tasapainottaakseni myös käyn kylällä - eli kirkonkylällä 20 kilometrin päässsä - viisi kertaa viikossa. En näin ryydy kotiin.

On ihanaa herätä silloin kuin huvittaa. Hitaat aamut ja laiskat päivät. Teen tavallisia kotihommia: laitan ruokaa, leivon, täytän ja tyhjennän kodinkoneita, siivoilen, tapaan ystäviä, käyn kolme kertaa viikossa kuntosalilla, teen puutarhahommia ja kirjoitan yhtä kirjoitusprojektitekstiä. Ja tietty tätä blogia, mutta en sen enemmän kuin ennen. Muussa somessa olen tavallista aktiivisempi juuri tällä hetkellä. Mutta tiedän, että tämä vaihtelee. Voin olla pitkiä aikoja pois somesta.

En osaa edelleenkään siirtää kameran kuvia koneelle. Ostin siis uuden kannettavan kaksi viikkoa sitten ja muutenkin on ollut sen kanssa opiskelua. Se tuntuu aivan erilaiselta kuin vanha kone.

Kerroin viimeksi, että minulle paras unilääke on iltaisin suoratoistopalveluiden katsominen. Yleensä herään tietokone sylissäni kuten se on ollut jo illalla,  siirrän koneen pois päältäni ja jatkan uniani. Mutta välillä en herää. Ja pari kertaa kannettava tippui lattialle sängyn viereen ja meni miltei  käyttökelvottamaksi. Lisäksi vanha kannettava oli todella hidas, eikä sopinut kärsimättömälle luonteelleni. Se joten kuten toimi edelleen, mutta huonosti.

Käyn nyt kansalaisopistolla ATK-pulmabaari-kurssilla ja lisäksi yksilöopetuskurssilla. Jospa siellä tulisi ratkaistua tämän kuvien siirtäminen ja moni, moni muukin asia näin digiblondille. Opettaja on hyvä ja joviaalin boheemi. Täysin minun makuuni. Uskon, että yhteistyö toimii.

Hyvää viikonloppua sinulle!