Melanooma voi piiloutua jalkapohjaan tai päänahkaan

 

Ihosyöpää on kolmea tyyppiä:  tyvisolusyöpä, okasolusyöpä ja melanooma. Ihon tarkka tutkiminen on ensiarvoisen tärkeää ihosyövän havaitsemiseksi. Esimerkiksi melanooma voi tulla mihin kohtaan ihoa tahansa. Ihomuutos voi piiloutua vaikka silmälasin sangan alle. Tai päänahkaan, jalkapohjaan, varvasväleihin, genitaalialueille.

Tyvisolusyöpä näkyy iholla kohollaan olevavana helmimäisenä näppylänä. Joskus siihen muodostuu rupea.   Esimerkiksi kasvoissa oleva parantumaton rupi voi olla tyvisolusyöpää. Joskus tyvisolusyöpä voi kasvaa vuosia ennen kuin potilas menee sen takia lääkäriin.

Okasolusyöpä voi aiheuttaa samanlaisen näpyn kuin tyvisolusyöpä, mutta näppy kasvaa nopeammin. Okasolusyöpään liittyy se, että näppy voi olla kipeä.

Melanooma ilmenee useimmiten kirjavana pigmenttiluomena, joka ei ole koholla. Joskus parantumaton haava sormessa tai varpaassa voi olla melanoomaa. Yleisimmin melanooma on tunnistettavissa kirjavan tai sinisenmustan värin perusteella. Melanooma on kolmesta ihosyöpätyypistä vaarallisin, koska se voi lähettää etäpesäkkeitä.

Luomien omatarkkailussa kannattaa kiinnitää huomiota luomen kokoon ja muotoon: mikäli luomi on läpimitaltaan viisi millimetriä tai sen muoto on epäsymmetrinen, kannattaa käydä ihotautilääkärillä. Ihosyövän oireita voi olla myös luomen epätasainen väri ja kutina ja verenvuoto luomesta. Joskus ihosyöpä voi aiheuttaa kipua luomessa.

Luomiaan kannattaa kuvata, jotta mahdolliset muutokset huomaa. Maallikkokin usein huomaa poikkeamat luomissa.

Ihosyöpä tarvitsee uv-valoa kehittyäkseen, siksi aurinkosuojaus on tärkeää.

Lähteet: Helsingin Sanomat 21.1.2021, kuvat omat

   

Miten voisi tietää, mitä elämältä haluaa?

 

Minulla on yksi selkeä päämäärä elämässä: tasapaino. Se korostuu etenkin nyt, kun teen surutyötä tyttären kuoleman jälkeen. Lopetin työt ja nyt olen kotona. Olen onneksi nyt jo tottunut ja sopeutunut siihen. Työ on niin suuri osa identiteettiä, että sen häipyminen elämästä voi olla vaikeaa. Minulla ei ole kunnianhimoisia tavoitteita. Etsin vain edes jonkinlaista tasapainoa.

Mistä saisi merkityksellisyyttä elämään? 

On hyvin tavallista, että jossakin elämänvaiheessa ihminen kokee olonsa tyhjäksi.Olo voi syntyä siitä, että on tottunut hakemaan merkitystä itsensä ulkopuolisista asioista. Nykyajassa on paljon tätä ruokkivia piirteitä: markkinavoimat tekevät toiveista tarpeita, joita tyydyttämällä kuvittelemme kelpaavan, toisaalta some ohjaa hakemaan klikkauksilla hyväksyntää ja vertaamaan itseä toisiin.

Jatkuva tavoittelemisen tila voi toimia itseään vastaan. Usein se antaa vain lyhytaikaista saavuttamisen tunnetta, josta jää tyhjä olo.

Tyhjä olo voi johtua vaikka siitä, että ihminen on opetellut sivuuttamaan omia tunteitaan ja tarpeitaan ja kadottanut yhteyden itseensä. Silloin on vaikea tietää, mitä elämältään haluaa. Vaikeimmillaan  tyhjyyden kokemus voi olla eräänlaista turtana olemista. Silloin kysymyksessä on masennukseen liittyvä anhedonia, josta kärsivällä ihmisellä on vaikeuksia kokea mielihyvää.

Ihmiselle on luontaista kytkeä elämänsä konkreettisiin tavoitteisiin. Hyvinvoinnin kannalta on silti hyödyllistä selvittää, millaisia taustaperiaatteita ja arvoja löytyy tavoitteiden takaa. Esimerkiksi hyväpalkkainen työ on konkreettinen asia, mutta sen taustalla olevana periaatteena tai arvona voi olla itsenäinen ja riippumaton elämä.

Arvoja voi ajatella vaikkapa ilmansuuntina. Välttämättä niitä ei täydellisesti saavuta, mutta ne kertovat meille, mihin suuntaan purjehtia. Tavoitteet ovat saaria tietyssä ilmansuunnassa. Joskus merenkäynti voi olla niin kova, ettei tietylle saaren rannalle voi rantautua, mutta suunta voi silti olla oikea.

On tärkeää, ettei hyvinvointiaan sido yksittäiseen tavoitteeseen vaan taustalla vaikuttavaan arvoon. Arvon voi jalkauttaa yksittäisiin elämän päätöksiin. Tämä tuo elämään jatkuvuuden tunnetta.

Voi kysyä itseltään, mitkä periaatteet ovat itsellesi tärkeitä ja mitä asioita tekisit, jos sinun ei tarvitsisi miettiä elämän realiteetteja.

Itselleen merkityksellisiin asioihin voi päästä kiinni katsomalla esimerkiksi oman kännykän kuvat läpi. Mitä kuvia olet halunnut taltioida, mitä niiden taustalla on, ja mikä on antanut niin myönteisen tunteen, että olet halunnut ottaa siitä kuvia.

Kun omat arvot alkavat hahmottua, on tärkeä yrittää siirtää ne käytännön elämään. Pohdi, miten arvot näkyvät omassa ajankäytössäsi ja arjen valinnoissa.

On hyvä myös muistuttaa itseään siitä, että vaikka tyhjyyden kokemus on epämiellyttävä tunne, se on kuitenkin vain tunne. Hyväksyvä suhtautuminen omiin tunnekokemuksiin on tärkeää.

Myös huomion kääntäminen toisiin ihmisiin voi auttaa. Ihminen on laumaeläin, ja toisten auttaminen ja sosiaalinen elämä voivat lievittää omaa vaikeaa oloa.

Lähteet: Helsingin Sanomat 9.1.2021, kuvat omat

Surutyöni 8.

 

Todellisuus ja Veran kuolema lävähtää aamuisin vasten kasvojani kuin kova läimäys. Tai aivan kuin painuisin nopeasti veden pinnan alle, en saa   hetkeen henkeä ja minut riuhtaistaan  sitten ylös ja haukon henkeä pitkään.

Ehkä nujerrettu, käpristynyt mieleni kuuluukin vesistöihin. Järviin, meriin, jokiin, lampiin. Suolampeen jossa rannatkin upottavat, vesi mustaa ja kylmää. En virtaa vaan mieleni uppoaa, ajelehtii, likaantuu ruskeasta humuksesta. Painuu pohjaan ja palaa sitten kellumaan. Niin pitkään. Pitkään.

Kukaan ei saa vedessä otetta minusta. Kukaan ei katso minua silmiin, kun silmissäni surun hidas, haavoitettu katse. Tule takaisin Vera. Ei, et sinä tule enää takaisin. Joskus näen hetken, että kävelet pois ja vilkaiset sitten taaksepäin. Katsot minua, äitiäsi. Se lohduttaa. Lohduttaa niin paljon. Sinä elät Vera toisissa todellisuuksissa. Veden rikkoutuneissa pinnoissa, laineissa. Valossa sinä elät.

Minä kerään palasia sinusta Tuonelan virrasta. Niin kuin Lemminkäisen äiti. Kuten hän palaset kerättyään herätti lapsensa henkiin. Niin minä haluaisin. Herää Vera.

Minä olen jotenkin ajatellut, etten vielä tunne surua, vain tuskaa. Mutta nyt ymmärrän, että tuska on osa surua. Surun kaltevia pintoja  , viettäviä maita. Minä en muista, mitä olen kirjoittanut tähän blogiin. Ehkä toistan itseäni. Mutta en jaksa, halua lukea uudelleen kirjoituksiani Veran menettämisen tuskasta.

Kirjoitan, mitä sylki suuhun tuo.  On siinäkin sanonta. Mustaa tajunnanvirtaa minä kirjoitan. Hirviöt hyökyvät lemuavaa hengitystään. Haluan tutkia kaikki mieleni mustat nurkat ja tuskan komerot. Ehkä niin pääsen tästä irti. Jonakin päivänä pääsen. Puhdistuneena.  Divine Comedy. Inferno Exit. Dante ja niin monet muut. En tarkoita kuolemaa. Enkö?

Minä kuljen hämärissä metsissä. Tiheiköissä. Pajujen suipot silmut napsuttelevat tuulen puikoissa. Tuuli ennustaa kevättä. Jolloin kasvien lehtivihreärummut paukkuu. En tiedä, haluanko sitä.  Kevättä ja valoa ja vihreää. Kun maa herää henkiin. Sinä et Vera herää. Minä en sinua saa. Maa voisi olla yhtä hyvin kuollut. Marras. Maho.

Kuvat omat.

Surutyöni 7.

 

Rakas Vera tyttöni kuoli 22-vuotiaana  9.1 nukkuessaan. Kuolinsyy ei ole vielä selvinnyt. Vera kuntoili ja oli perusterve. Minä olen aloittanut surutyön.

Kuoleman mustat, hullut, kapiset, vesikauhutautiset koirat ovat hyökänneet kimppuuni. Ne ovat tuska.  Tuska ja paniikki lietsovat mieltä. Korkeat ja kirkkaat liekit polttavat minua. Enkä jaksa paeta niitä.

Käteni ovat vapisseet aamuisin siitä alkaen, kun kaksi poliisia tuli kertomaan Veran kuolemasta. Ehkä kädet vapisevat loppuelämäni. Kasvoni ovat kuin valahtaneet alaspäin. Olen vanhentunut yli kymmenen vuotta. Muuttuukohan hiukset harmaiksi? Mutta ei näillä ole niin väliä. Vain Veran kuolemalla on. Tulisit Vera takaisin, etkä olisi vain sydämessäni. Joka on niin kipeä. Siihen sattuu. Tuska kuljettaa minua reunalle. Seison jäätyneen vuoren ,  kovan pudotuksen reunalla. Katveessa. Hyppäänkö?

Minä en pysty lukemaan. Kirja vaivoin pysyisi käsissäni. Enkä jaksa katsoa televisiota. Yritin katsoa Ylpeys ja ennakkoluulo-elokuvaa, Jane Austinin kirjan mukaan tehtyä. Olen katsonut elokuvan aikaisemmin ja nautin siitä. Niin tarkka ajankuva. Pukudraama. Hengästyttävän kaunis elokuva. Nyt se tuntui aivan turhalta. En jaksanut katsoa sitä alun jälkeen. Menin sänkyyn ja käperryin surun ympärille. Sikiöasentoon.

Pitkästä aikaa löysin musiikin. Sitä jaksan. Se lohduttaa, rauhoittaa. Tuudittaa. Kaiken alkuun. Ikiaikaisen surun alkulähteille. Mustille tuskaa soliseville alkuvirroille. Olen saanut  ystäväni vinkkaamana paljon lohtua Jenni Vartiaisen laulusta Suru on kunniavieras. Tämä ystäväni menetti myös nuoren tyttärensä puoli vuotta sitten. Laulun kertosäkeessä on esimerkiksi säkeet:

"Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt

hajoo se maailman multaan.

Näet sen silti kukkana aina

muistot on kalleinta kultaa."

Mieheni tekee laulua Verasta ja itkee. Tämä tuska ja suru on avannut uusia ulottuvuuksia suhteeseemme: en tiennyt, että mies on näin herkkä. En ole aiemmin nähnyt hänen itkevän  paljon, mutta ei ole ollutkaan näin suurta tuskaa ja ikävää. Onneksi on mies ja toinen tytär. Yksin en kestäisi enää mitään. Eikä elämällä ole minulle mitään annettavaa. Olen tullut loppuun. Minä Vera lopun kuten sinä. Niin toivoisin.

Kuvat omat.

 

Miten sietää hiljaisia hetkiä keskustelussa?

 

Hiljainen hetki kesken keskustelun voi tuntua hankalalta ja epämiellyttävältä. Tilanteessa voi kokea huolta: sanoinko jotakin sellaista, joka oli sopimatonta ja sai muut hiljaisiksi? Taustalla voi olla myöskin epävarmuus: kuinka tässä pitäisi toimia?   Mitä muut ajattelevat, jos olen nyt hiljaa?

Läheisissä suhteissa hiljaisuus ei usein tunnu yhtä kiusalliselta kuin vieraiden kanssa, koska tilanteisiin ei liity samanlaista epävarmuutta.Hiljaisuus kuuluu vuorovaikutukseen. Sen kokeminen on tavallista muillekin. Tämän ymmärtäminen voi auttaa hiljaisuuden sietämisessä, ja vähentää tarvetta täyttää tyhjää tilaa.

Jos hiljaisuuden aikana miettii, puhuinko liikaa tai jotenkin hölmösti, on hyvä ajatella, että ajatukset ovat vain omia tulkintoja tilanteesta, ei välttämättä oikeita havaintoja.

Hiljaisuuteen olisi hyvä tutustua ja antaa sille tilaa: mitä tunteita se synnyttää ja miksi?

Jotkut sietävät hiljaisuutta enemmän kuin toiset, koska he ovat tottuneet siihen. Heille hiljaisuuden täyttäminen voi olla jopa hankalaa. Toiset ovat voineet tottua nopeatempoiseen keskusteluun. Osa eroista selittyy myös temperamenttityypillä ja persoonallisuuden eroilla.

Joku on nopeampi reagoimaan, ja hänelle voi siksi olla haasteellista olla hiljaa. Voi olla, että hän on aina se reipas aloitteentekijä. Tässä tunnistan itseni, vieraassa vuorovaikutussuhteessa pyrin hiljaisuuden tultua aina vain kälättämään. Minusta tuntuu, että joudun aina kannattelemaan keskustelua.

Jos suhde keskustelijaan tai keskusteluihin on riittävän turvallinen, kannattaa sanoittaa tilanne ääneen: "Minulla on sellainen tunne, että aina vain puhua pälätän, koska minun on vaikea sietää hiljaisuutta."

Silloin toinen keskustelija voi kertoa, miltä hänestä tuntuu: Haittaako hiljaisuus vai kokeeko hän esimerkiksi, ettei hän ehdi sanoa väliin mitään. Toiselta ihmiseltä voi saada tietoa, jonka avulla pystyy mukauttamaan omaa toimintaansa ja ymmärtämään omaa tarvetta täyttää tyhjää tilaa. Tai opetella antamaan toiselle aikaa sanoa jotakin.

Hiljaisuutta on tutkittu monilla tieteenaloilla. Esimerkiksi liike-elämässä hiljaisuutta voi käyttää tehokeinona hinnan neuvoittelussa. Sen sijaan että hintaa alkaisi selitellä ja esitellä, voi neuvottelija tyynesti todeta hintapyynnön ja olla sen jälkeen hiljaa. Silloin vastapuoli voi joutua ottamaan kantaa.

Hoitotyössä hiljaisuudella  voidaan rohkaista potilasta kertomaan ajatuksiaan ja tunteitaan, kun hänelle annetaan tilaa.

Jos itse on aina se, joka kannattelee keskustelua ja muiden hiljaisuus ärsyttää, voi asettaa tavoitteen: antaa toisille mahdollisuus toimia toisin. Mitä voisi tapahtua, jos olisi itse hiljaa? Voi olla niin, että niin, että muutkin alkavat kannatella keskustelua. Tilanteen epävarmuutta voi vähentää myös kysyä muilta kysymyksiä. Silloin ei tarvitsekaan olla äänessä, mutta tilanne ei luultavasti tunnu yhtä kiusalliselta kuin hiljaisuus.

Lähteet. Helsingin Sanomat 23.1.2021, kuvat omat

Mitä äitikin ajattelisi?

Vaativien vanhempien lapsesta voi kasvaa korostetun itsekriittinen ja armoton itselleen. Joskus äidin tai isän ääni puhuu mielessä vanhuuteen asti.

Lapsuudessa vanhemmilta kuultu jatkuva arvostelu voi vaikuttaa tapaan, jolla ihminen puhuu itselleen, sisäiseen ääneen. Jos vanhemmat ovat olleet hyvin kriittisiä ja vaativia, voi olla vaikea antaa itselleen anteeksi ja olla itseään kohtaan lempeä.

Elämästä tulee helposti suorituskeskeistä. Mikään suoritus ei kuitenkaan tuo tunnetta riittävyydestä. Ihminen etsii pohjimmiltaan vanhempiensa hyväksyntää.

Mitä äiti ajattelisi tästä?

Ihminen voi vielä aikuisena punnita päätöksiä sen mukaan, mitä vanhemmat niistä ajattelisivat. Kyseessä on vaikeus irrottautua vanhemmista. Kun lapsi ei ole saanut riittävästi turvaa, hän jää kysymään sitä ikuisesti.

On jännä paradoksi, että kun lapselle on annettu turvaa ja lämpöä, on helpompaa irrottautua vanhemmista, kasvaa omaksi itsekseen ja ajatella itse eikä toisen kautta. Mutta jos ei ole saanut tukea ja turvaa vanhemmilta lapsena ja nuorena, ei pääsekään heistä irti. Aikuinenkin voi yrittää alitajuisesti kelvata vanhemmilleen esimerkiksi aina uusia tutkintoja tekemällä ja olemalla hyvin ahkera.

Tällainen ihminen yrittää saavutta tilaa, jossa voisi viimeinkin kokea olevansa hyväksytty, turvassa ja tarpeeksi hyvä. Kelpaamisyritykset voivat jatkua senkin jälkeen, kun vanhemmat ovat kuolleet.

Tämän käyttäytymisen voi viheltää poikki esimerkiksi työuupumus tai masennus. Se voi saada ihmisen pohtimaan mistä paha olo kumpuaa ja miksi suorittaa ilman, että kokisi siitä koskaan kunnolla tyytyväisyyttä.

Monet joutuvat aikuisena peilin eteen ja alkavat käsitellä käyttäytymisensä ja ajattelunsa juurisyytä. Se tekee mahdolliseksi  muutoksen.Usein se vaatii syvää prosessia, että pystyy olemaan vihainen niille, jotka ovat tuottaneet niin paljon hallaa.

Pelkkä tiedostaminen ei välttämättä lopeta pahaa ja haitallista sisäistä puhetta vaan pitäisi myös uskaltaa tuntea kokemukseen liittyviä tunteita ja käsitellä niitä.

Olisi myös lohdullista ja hyvä ymmärtää, millainen historia omilla vanhemmilla on ollut. Ehkä vanhempi toimi niin hyvin kuin pystyi, mutta hänen eväänsä olivat heikot.

Usein aikuinen, joka puhuu lapsilleen korostuneen vaativasti ja arvostelevasti, on mielessään itseään kohtaan samanlainen. Myös hänen vanhempansa ovat olleet kriittisiä. Ajatusmalli etenee sukupolvelta toiselle, sukupolvien ketjussa.

  

Lähteet: Helsingin Sanomat 4.6.2020, kuvat omat

 

Surutyöni 6.

 

Rakkain Vera-tyttäremme kuoli 22-vuotiaana 9.1 nukkuessaan. Lopullista syytä ei vielä tiedetä. Alustavassa tutkimuksessa syytä ei löydetty.

Voi, Vera, tulisit takaisin. Aina kun ulko-ovi käy ajattelen, että se on Vera. Vera tuli kotiin opiskeluista, työkeikalta, kaupasta, kaverin luota, lenkiltä, mistä vain. Kunhan tuli kotiin. Halaisimme jälleen ja minä sanoisin: voi pieni Vera. Vera oli huomattavasti minua lyhyempi. Pienoinen. Pienokaiseni. Esikoiseni. Rakkaimpani. Minun tyttäreni.

Me juttelimme lomillasi usein aamuyöhön. Pohdimme asioita ja maailmantapahtumia yhdessä. Mietimme elämää. Tai niitä näitä. Yhdessä. Kun muu talo nukkui. Heräsimme myöhään ja sinä halusit toisinaan, että laitettaisiin brunssi ja herkuteltaisiin.

Toisinaan verkkaisina ja raukeina iltoina teimme yhdessä kasvonaamiot ja joimme kuohuviiniä. Makasimme sängyllä vierekkäin ja sinä kerroit minulle unelmistasi. Halveksit minun humanististen tieteitten taustaani. Oikeaa tiedettä oli matemaattis-luonnontieteelliset tieteet. Kinastelimme. Nauroimme. 

Niin meni vuodet. Niin meni se aika. Eikä sinua enää ollut.

Minun on niin vaikea käsittää, että Vera on kokonaan poissa. Täysin. Eikä tule enää. Ei milloinkaan.

Kuinka julma on Jumala, että antaa nuoren naisen kuolla. Ja sitten muka kulkee surussa rinnallamme. Mikä tarkoitus tällaisella muka on? Ehkäpä henkimaailma ei ole looginen. Ei looginen lainkaan. Vaan mysteeri jota monet jaksavat ihastella, kun se on niin kauniskin. Minä en ihastele vaan kiroilen. Minua ei kiinnosta henkitieteet nyt lainkaan. Kun ei kiinnosta elääkään. Vain huudan ja kiljun tuskaa, surua, vihaa.

Vihaan myös sanontoja: Ihmiselle ei anneta enemmän kuin hän jaksaa kantaa. Kyllä saatana annetaan. Samoin: kaikki, mikä ei tapa, vahvistaa.  Ei vahvista vaan voi murtaa vähitellen. Pienissä erissä repeämiä. Samoin sanonta: niin oli säädetty. Jumala vaiko Saatana on säätänyt tai ei kumpainenkaan vaan jokin tarkemmin määrittelemätön sattuma tai kohtalo? Sanaa kohtalokin olen inhonnut aina. 

Tuskani ja suruni on kuin ulvova susilauma. Sillä suru on peto. Se kaluaa ihmisen luihin asti. Ei tunne armoa. Riepottelee ja heittelee ruumista ennen kuin syö sen.  Vain suru tulee kylläiseksi, kun se kalvaa ihmistä, joka on riekaleina. Verta lumessa, jäisessä, routaisessa maassa on suru.

Kuvat omat