Keittiön freesaus, pientä sisustusta

En tiedä mistä sain päähäni vähän freesata ja järjestellä keittiötä. Meillä on yleensä kaikki vähän vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun. Minä en ole siivous-, järjestely- tai sisustusihminen. Ruuan laitto, leipominen, puutarhatyöt sujuu. Minä kun olen vanhaa, hyvää aikaa rakastava ihminen, tykkään kirppareilta hankituista vanhoista esineistä. Ne ovat oikeastaan ainoa ns. sisustuselementtini. Melko usein käyn Mäntyharjun Reissukirppiksellä, joka on nykyisin todella kauniisti sisustettu. Siellä silmä ja mieli saa levon ja ilon. Keittiön freesaus sujui lähinnä nostelemalla kaapeista esiin vanhan, hyvän ajan esineitä.

Ylimpänä kuva Finelin kattilasta. Yhäällä kaksi kuvaa kahdesta samalaisesta vanhasta tuolista, jotka ovat jääkaapin molemmin puolin. Toisen tuolin paikalla oli vielä muutama päivä sitten 80-luvun kaappi. Tyhjensin sen ja heivasin ulos talosta. Tilalle laitoin tuolin ja kaksi vanhaa ompelukonetta laukkuineen.

Seuraavaksi vanhaa Arabiaa.

Kuvat ovat taas itse kuvaamiani "valokuvia". Laatu ei ole kummoista. Minulla on melko kehnolaatuinen ja edullinen älypuhelin. Enkä näin yleensä ottaen muutenkaan osaa vielä valokuvata tai olla itse kuvissa. Mutta oppimiskokemusta. Arabian astioista  jahtaan yleensä piippuleima-astioita, niitä on kuvissa vain kaksi.

Sisustuksessa en hahmota kokonaisuuksia. Ehkä siksi niistä viis veisaan. Esimerkiksi alkujaan kaunis lasiterassi on nykyisin varastona. Yläkerran huoneet on niin ja näin, paitsi toisen tyttären huone, koska hän pitää kaikesta laadukkaasta (ja kalliista). Kellari on täysin sekaisin. Siellä on sulassa sovussa (vai onkohan?) auton renkaita ja säilömiäni hillo- ja vihannespurkkeja. Niin karmea se on, että en edes halua mennä sinne itse. Tarvittaessa pyydän miestäni menemään. Kellarin kammottavat portaat:

Seuraavaksi lisää kuvia vanhoista esineistä, jotka minun pikkuisesta mielestäni ovat nättejä:

Nyt tämä juttu näköjään laajenee keittiöstä olohuoneeseen. On tullut räpsittyä valokuvia.(Vanha sana, ei nykyään enää paljon "räpsitä" oikealla kameralla vaan hipaistaan älypuhelimen painiketta, eikä sekään oikeasti ole enää mikään "painike" vaan vain...oisko kuva. En tiedä. En tiedä paljon mitään tästä digimaailmasta.) Olen ollut ns. valokuvaustuulella. On huvittanut.  Minulla näyttäisi olevan taipumus jaaritteluun. Sain mieheni lukemaan kerran tätä blogiani; edes yhden jutun, jossa hänetkin mainitaan. Hän luki sen melko vastentahtoisesti ja vain totesi: "ton saman asian, mistä sä kirjoitat tossa, olisi voinut kirjoittaa kolmella virkkeellä". Näinhän se kieltämättä on.

Seuraavaksi siis otoksia olohuoneesta:

Tämän viimeisen kuvan taulun maalasin kerran itse. Olen vähän kiinnostunut akvarellimaalaamisesta. Vesivärimaalaus kun tehdään yleensä nopeasti ja kerralla. Sopii minulle: nopeasti ja heti. Kuten huomaatte taidot eivät ole vielä puhjenneet kukkaansa. Mutta sekin projekti on vain oppimiskokemusta.

Mieli vaikuttaa kehoon ja keho mieleen

Näin kasvimaallani eilen nuo valokuvien raparperit. Oli pakko ottaa valokuva: raparperin pullea, turpea ja punainen silmu on niin täynnä voimaa ja kevättä. Aivan kuten ihmistenkin mieli  saattaa alkaa olla nyt valoisan keväinen, versoileva. Kehokin ikään kuin nuortuu toukokuussa

Ihminen on psykofyysissosiaalinen kokonaisuus. Mikä sanahirviö.

Mieli vaikutta kehoon ja keho mieleen. Ihmissuhteet mieleen ja kehoon. Masennuksessa välittäjäaine serotoniinin määrä on pienentynyt ja aivojen osa hippokampus on myöskin tavallista pienempi. Skitsofreniassa välittäjäaine dopamiinia on normaalia enemmän.

Kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä on häiriöitä serotoniinin pitoisuuksissa, aivojen valkeaa ainetta on tavallista vähemmän ja ohimolohkoissa esiintyy epilepsian kaltaisia sähköpurkauksia mutta ilman kouristelua. Lääkkeet tasaavat näitä mielenterveyden häiriöitä, koska ne vaikuttavat välittäjäaineisiin. Myös psykoterapia kannattaisi yhdistää hoitoon, koska - anteeksi kun jankutan - mieli vaikuttaa kehoon.

Kysymys kuuluu: mikä on syy ja mikä on seuraus? Laukaiseeko esimerkiksi masennuksen aivojen välittäjäaine serotoniinin lasku vai onko ensiksi surulliset tunteet, jotka vaikuttavat serotoniinin määrän laskuun? Tätä ei vielä varmasti tiedetä. 

Aika vastikään on huomattu, että vatsalaukussakin on noita välittäjäaineita. Suoliston bakteerit ja ravinto voivat vaikuttaa niihin ja ne ehkä taas mieleen. Erityisesti masennusta on tutkittu tältä kantilta.

Psykosomaattinen sairastaminen, niin sanotut toiminnalliset häiriöt, on mielenkiintoinen juttu. On tutkittu, että naislesket sairastuvat rintasyöpään ei-leskiä useammin. Tiukimmat psykoanalyytikot ovat sitä mieltä, että leski muodostaa solutasolla sellaisen "kumppanin", joka ei jätä.

Selkäkivut ovat aika usein psykosomaattisia. Lausuma "ei jaksa enää kantaa" kertoo tästä paljon. Ihminen ei jaksa enää kantaa esimerkiksi padottuja tunteitaan, stressiä, ongelmia parisuhteessa tai raha-asioissa. Joten selkä sairastuu, jotta ihminen voisi levätä. Muita usein psykosomaattisia vaivoja on muun muassa vatsa- ja pääkivut.

Ruumis vaikuttaa siis mieleen. Ei vain mieli ruumiiseen. Miltei kaikki tietävät, miten liikunta vaikuttaa myönteisesti mielialaan. Kun oikein stressaa, ahdistaa, vihastuttaa tai suru tuntuu ottavan vallan, reippaan liikunnan jälkeen ikävät tunteet ovat yleensä poissa tai taka-alalla. Liikunta saa aivot erittämään endorfiinia, aivojen omaa mielihyvää tuottavaa morfiinia.

Digiblondin digimysteeri

Kadonneiden työ- ja kotisähköpostien salasanojen digimysteeri alkoi jo maanataina 24.4, enkä ole saanut sitä vieläkään ratkaistua.Aivan ensiksi nojauduin tässä asiassa koulusihteerin puoleen ja hän ystävällisesti lähetti sähköpostin järjestelmän valvojalle, joka ottaisi minuun yhteyttä tekstiviestillä.

Tulin töistä kotiin ja olin tietokoneella suoltamassa taas kerran nopeasti ja impulsiivisesti tekstiä blogiin, kun järjestelmänvalvoja soittikin - ei lähettänyt vain tekstiviestiä, sain henkilökohtaista palvelua digiaikana, josta ilahduin suuresti - ja kysyi: "Ootko koneella?" 

Minä: "Oon mä, jännä sattuma." Hän käski seuraavaksi "kirjautua ulos". Minä: "Mitä se uloskirjautuminen on? Miten mä sen teen?"
Hän selitti minulle liian monimutkaisesti ( Tai minä olen siis digityhmä.) ko. asian, enkä ymmärtänyt yhtään mitään. Ehdotin, että käykö se, että suljen koneen ja käynnistän sen uudelleen. Hän sanoi jotakin, että kaipa se käy (kuulin huokauksen).

 Ja sitten mä vasta hokasin, että olen kotitietokoneella ja sanoin:
"Hei, mä oon kotikoneella. Haittaako se? Käykä se tälläkin?" Oli vähän aikaa hiljaista. Hän varmaankin kelasi mielessään: Miten voikin olla noin tyhmä akan kopukka?

Minä mietin samalla mielessäni: Järjestelmänvalvoja. Onpa oikeastaan omituinen sana. Mikä ihmeen järjestelmä? Voisi olla myös kapitalistinen tai sosialistinen järjestelmä...Valvoja? Valvooko se koko ajan jotakin? Ehkä minunkin työkonetta. Näkeekö se, mitä kirjoitan, koska se on valvoja? Ja....Hän sanoi, ettei se käy kotikoneella. Minä jotakin, että vai niin, no mitä sitten?
Hän jatkoi jäätävän rauhallisesti: "Jos yritetään huomenna, kun olet töissä ja työkoneella." Sovimme kellonajan ja puhelu päättyi siihen.

Seuraavana päivänä 25.4 järjestelmänvalvoja soitti taas kello 16 jälkeen. Onneksi satuin olemaan vielä lukiolla. Hän käski pistää työkoneeni telakkaan (taas omituinen sana, telakathan on yleensä meren rannalla ja tämä työpöydällä...Telakathan on usein kauniin näköisiä nostokurkineen...Turussa oli se hieno telakka silloin aikanaan ja...), kirjautua koneeseen ja painamaan jotakin nappulaa ylhäältä oikealta. Se vei minulta aikansa. Hän kertoi harjoittelusalasanan, ja pätevän oloisesti näpyttelin sen koneelle. Ei onnistunut. Järjestelmänvalvoja sanoi: "Kyllä olisi pitänyt." Toisellakaan kerralla työmme ei tuottanut tulosta. Järjestelmän valvoja huokaisi: "Kai minun pitää tulla sinne. Tilanne vaikuttaa monimutkaiselta." (Ja akka hemmetin tyhmältä.) Sovittiin tapaaminen 2.5 tiistaina.

Järjestelmänvalvoja saapui kello 12 maissa ruokatunnilla.Hän oli lempeän näköinen mies. Ajattelin mielessäni: Hänkö tiukka järjestelmänvalvoja, noin lempeän näköinen? Hän joka tarkasti valvoo.

Johdatin hänet opetusluokkaani, jossa työkone oli telakassa. Ja hän vaihtoi salasanan. Minun ei itse tarvinnut tehdä mitään muuta kuin keksiä uusi salasana. Sain nojautua. Siinä hän lempeä ja kärsivällinen ilme kasvoillaan näpytteli konetta, ja minä pajatin hänelle digiblondiudestani. Ja siitä, että aion mennä ensi syksynä kansalaisopiston ATK:n peruskurssille. Hän sanoi:"Se on erittäin hyvä ajatus." Ajatteli varmaankin, että se on enemmän kuin tarpeellista tuolle hölmölle akalle.

Parisuhteeni vaiheita

 Tapasin mieheni 27-vuotiaana. Rakastuin vähitellen puolen vuoden kuluessa. Se ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Hän otti tavakseen käydä kahvilla luonani - mutta ei ns."päiväkahviseuraa" tyylisesti. Keskustelimme paljon. Rakastuimme. Falling in love, on kuvaava ilmaisu. Hurmaannuimme ja olimme ihmeellisen pyörteen riepoteltavina. Se oli vielä ihanaa, vapaata ja railakasta opiskeluaikaa. Se oli voimakasta intohimoa niin kehon kuin mielen tasolla pitkine, loputtomine keskusteluineen.

Hyvin voimakasta intohimoa kesti muutaman vuoden. Täysin toisessa sisällä oleminen, yhdistyminen. Parisuhdesymbioosi. Parisuhdesulautuminen. Sitten intohimo taittui läheisyyteen ja sitoutumiseen. Ei intohimo mihinään kadonnut; on sitä sopivasti vieläkin. Muutimme aikoinamme aluksi yhteen ja menimme myöhemmin hyvin pienimuotoisesti naimisiin, kun olin 30-vuotias.

 Pitkän parisuhteen edellytys on se, ettei yritä väkisin muuttaa kumppaniaan: hyväksyy sekä hyvät että huonot puolet. Toki alistamista, väkivaltaa, narsismia, sairaalloista mustasukkaisuutta ei pidä hyväksyä. Mutta kukaan ei ole täydellinen. Tärkeää on myös elämänkatsomusten samankaltaisuus. Luonteet voivat olla vaikka vastakohdat, jos elämänkatsomus yhdistää. Rehellisyys toiselle ja itselle on olennaista.

Ajan kuluessa parisuhde kaipaa kolmatta osapuolta. Vanhemmuus, yhteiset lapset sitovat ja vahvistavat parisuhdetta. Ei tietenkään aina. Kun yhteinen aika vähenee, voi pitkäänkin kestänyt parisuhde rikkoutua. Mutta yhteistä aikaa voi aina järjestää, jos siihen on vielä todellista tarvetta. Tunnen monia eronneita ja kaikilla heillä on ollut enemmän kuin tarpeeksi todellisia ja hyviä syitä eroon. Ero on syvällä sisimmässä aina epäonnistuminen, tuskallinen kokemus, pieni kuolema.

Parisuhteessa on siis alussa aina muutaman vuoden kestävä intohimon vaihe, symbioosi. Kaikki eivät kestä voimakkaan intohimon laantumista ja etsivät uuden ihmisen, jonka kanssa aloittaa taas uusi hullaannuttavan intohimoinen suhde. Tätä kuviota voi lukea viikko- ja naistenlehdistä: "Kasvoimme erillemme ja erosimme ystävinä." Mutta parisuhdesymbioosista  voi lähteä myös kulkemaan yhdessä eteen päin ja elää kumppanuuden vaihetta, joka sisältää sitoutumisen ja läheisyyden. "Täydellinen rakkaus" sisältää intohimon, läheisyyden ja sitoutumisen.

Parisuhteessani on ollut myös huonoja vaiheita mutta aina enemmän hyviä. Riidelty on reippaasti: Minä viskelen raivoissani astioita ja mies mököttää tai vastakohtaisesti huutaa niin, että nielurisat näkyvät. Kaikesta on aina selvitty.  Jos saamme elää vanhoiksi, astumme vähitellen vanhenevan rakkauden huoneisiin. Odotan sitä aikaa mielenkiinnolla. Jaksanko  yhä reippaasti heitellä astioita seinään? Jaksaako mieheni mököttää tai huutaa kurkku suorana? Miltä rakkaus silloin tuntuu elossa ja olossa?

Vielä lopuksi psykologi Robert Sternbergin ajatuksia erilaisista rakkauksista. "Ihastuminen on intohimoista rakkautta ilman sitoutumista ja läheisyyttä, eikä ole välttämättä kovin pitkäaikaista elleivät muut komponentit tule vähitellen mukaan tunteeseen...
Tyhjä rakkaus on pitämistä vailla läheisyyttä tai intohimoa, mikä ei riitä täyttämään ihmisen toivetta rakastaa ja tulla rakastetuksi. Tällainen tilanne voi olla suhteessa, jossa pari on erilaisten sopimusten avulla yhdessä...Hullaannuttava rakkaus on riipivää...Suhteesta puuttuu kuitenkin läheisyys. Intohimo on kuin polttoaine suhteessa ja sitoutuminen näyttää suuntaa, mutta läheisyys on moottori. Täydellinen tai ihanteellinen rakkaus on näiden kolmen komponentin yhdistelmä."

Siis sopivassa suhteessa: intohimoa, läheisyyttä ja sitoutumista.
Minun oppimiskokemukseni rakkaudesta: Minä haluan oppia tuntemaan yhden miehen melkein täydellisesti. Miehen joka ymmärtää puolesta sanasta, ilmeestä, arvaa mitä tuoda kaupasta, milloin lämmittää uunit; läheisyys on niin hyvää että voi lukea toisen ajatukset. En halua tuntea monta miestä vain puoliksi.

Lähde: Ahokas, Ferchen, Hankonen, Lautso; Pyysiäinen: Sosiaalipsykologia.

Lempikevätvaatteita ja mietteitä

Joka kevät muotiin tulee ainakin - näin jo viisikymppisen elämänkokemuksella olen huomannut - vaaleansiniset raidat ja pastellisävyt. Ja kevät keikkuen tulevi. Eilen näin ensimmäiset sinivuokot. Tämän postauksen "valokuvat" mieheni otti vapun päivänä. Juhlin vappua vain saunomalla ensimmäistä kertaa tälle kaudelle ulkosaunassa. Puulämmitteisestä kiukaasta saa makoisat ja lempeät löylyt. Vaikka olen keveällä mielellä, "valokuvissa" taas pasteeraan pönttöuunin edessä ankean kiusaantuneena. Ehkä joskus opin olemaan valokuvissa. Kai blogissa kuuluu olla valokuvia? (Pohtii aloitteleva blogin pitäjä.) Minulle ainakin visuaalisuus on tärkeä asia. Moni ei uskoisi näin ottamiemme "valokuvien" perusteella. Mutta anyway.

                                           Kevään ensimmäiset sinivuokot

 Mieltäni on vähän askarruttanut se, että kertoako vaatteiden yms. merkit ja ostopaikat. Ennen kuin kirjoitin ensimmäisen postaukseni, opettelin katsomalla blogeja haulla "yli 50 vuotiaiden naisten blogit" ja siellä oli kaikissa lukemissani blogeissa ilmoitettu vaatteiden yms. merkit ja ostopaikat. Impulsiivisena naisena ajattelin: ai jaha, noin minunkin kai kuuluu tehdä. Ja tein. Heti.
En tiedä vieläkään, onko se oikein. Tunnen paremmin vain yhden blogin pitäjän ja hänellä on tarkka ja selkeä aihe, josta hän kirjoittaa.

                             

Tässä kuvassa tunika merkiltään Gerry Weber ostettu monta vuotta sitten, caprit Culture ostettu tänä keväänä; molemmat Zalandolta. Ylhäällä ensimmäisessä vaatekuvassa monta vuotta vanhat vaaleansiniraidalliset  (se ei tietenkään näy "valokuvassamme") housut HM:ltä ja Creamin tunika, en muista mistä ostettu.

 Tuli mieleen,  että  tämä minun blogin tekeminen on lähinnä julkista itsehäpäisyä. Niin...häpeä ja syyllisyys...Juu, on se vähän kuin julkista itsehäpäisyä, josta en tunne kuitenkaan syyllisyyttä. Aika menee rattoisasti. Tämä on mielenkiintoista ja kivaa. Ja oppimiskokemus.

 Tunika on ostettu Vera Modasta tänä keväänä, Anna Fieldin farkkuleggingsit (vai onko ne caprit?) ovat vuosia vanhat. Ei minulla ole yleensä noin ankea ilme kuin näissä "valokuvissa".

Olen muuten taas saanut uuden oppimiskokemuksen: opin  - ihan itse - poistamaan kuvia puhelimesta ja tietokoneelta. Digiblondina aloin pelätä, että ne jotenkin kaatuvat, jos niissä on monta kuvaa. Mies sanoi -  kun tohkeissani hänelle selitin tätä uutta oivaa taitoani -  että kyllä niihin laitteisiin mahtuu vaikka kuinka paljon kuvia, ei ne mihinkään kaadu. No, ei sitten. Tuo kaatuminenkin on omituinen sana. Miten ne koneet voivat kaatua, kun ne ei edes seiso. Ja nehän on niin pieniä koneita, että voiko ylipäätään puhua kaatumisesta. Digiblondin mielestä ne eivät siis voi mitenkään kaatua vaan mennä sekaisin tai rikki.

Tunika on merkiltään  Kaija S ostettu viime viikolla shoppailureissulta Carlssonilta, caprit Cream ostettu muutama vuosi sitten Tarjan muotipuodista.

Oppimiskokemusta on tullut myös älypuhelimen kanssa. Osaan nyt itse asentaa hälytyksen, joka mielestäni oikeasti herätys. Ei herääminen voi ikinä olla hälytys. Tekstiviestejä väkerrän vielä hitaasti ja kömpelösti. Ne kirjaimet ja numerot on niin helkutin pieniä. En osaa niitä vielä sirosti hipaista oikeasta kohdasta. Puhelimeen olisi käyttöohjeet, mutta kuka niitä nyt jaksaa lukea. Minun kärsivällisyyteni ei siihen riitä. Ohjattu (mieheni opettama) oppimiskokemus oli se, että opin tässä päivänä muutamana tekemään isoja alkukirjaimia.

Kevättakki on monta vuotta vanha, mutta en ole sitä kauheasti käyttänyt, koska se on kooltaan liian suuri. Merkiltään Desigual. En muista mistä ostettu.

Nainen ratissa

 Tulipa sukupuolittunut ilmaisu tuohon otsikkoon, mutta karu totuus on, että olen surkea autokuski. Mutta tykkään ajaa lujaa. Huono yhdistelmä.

En ole kiinnostunut autoista, mutta autoa on pakko ajaa, jotta pääsee töihin ja harrastuksiin.Täällä maalla se on välttämätön. Olen aina ajanut jollakin rottelolla, jota mieheni on tarvittaessa korjaillut. Hän kun on niin kiinnostunut autoista, etenkin vanhoista.

Taas kävi huonosti digialoittelijalle: kävin  äsken ottamassa kuvia keltaisesta rottelostani, siirsin kuvat puhelimesta tietokoneelle, mutta ne ei hemmetti vieköön löydy tietokoneelta. Siirsin kuvat vielä toisenkin kerran, mutta ei mitään. No, auto on kuitenkin keltainen ja vanha Rellu.

Hankin ajokortin vasta 33-vuotiaana. Sain inssin läpi kolmannella yrittämällä. Luulisin, että armosta. Ensimmäisen inssin jälkeen, insinööri kysyi lakonisesti: Luuletko olevasi jossakin discossa, kun räpsyttelet noita vilkkuja siihen malliin? Minulla menee helposti vasen ja oikea sekaisin, joten insissä vilkutin aina varmuuden vuoksi myös toiseen suuntaan. Seuraaviin inssiajoihin kirjoitin sitten kädenselkiin isolla vasen ja oikea.

Tätä talvea lukuunottamatta olen ajanut kaksi kertaa talvessa ojaan.
Toissa talvena ajoin niin pahasti, että olin jonkun aikaa tajuton, ja heräsin lasinsirpaleiden keskeltä. Etulasi oli mennyt rikki. Olin lyönyt pääni ilmeisesti sivulasiin, joka sekin oli rikki. Olin turvavöissä, en siis voinut satuttaa päätäni etulasiin. Auto oli täysin romuna. Ei enää vain rottelo. Auto oli kai ennen ojaan rysähtämistä pyörähtänyt ympäri. Sain onneksi vain aivotärähdyksen. Tämän jälkeen opin ajamaan talvella hitaammin. Aina.

Yhtenä talvena oli todella paljon lunta, ja auto lipsahti taas kerran ojaan. En saanut ovea auki, koska auto oli niin syvällä lumessa. Paniikki alkoi hiipiä. Minä en omistanut tuolloin kännykkää, jolla olisin voinut soittaa apua. Tapauksen jälkeen - vanhaa aikaa rakastavana lankapuhelimen käyttäjänä - ostin ensimmäisen nokiani, jotka tuohon aikaan olivat ihastuttavan yksinkertaisia. Noin tunnin kuluttua ystävällinen ihminen huomasi autoni ja sain apua.

Autolla peruuttaminen on niin kovin vaikeaa. Olen peruuttanut muutamia kertoja toiseen autoon, yleensä kauppojen parkkipaikoilla. Ja sitten istunut ja odottanut autossa, että auton omistaja saapuu paikalle ja  sitten taas kerran vakuutuspaperien täyttämistä. Autoilevan naisen elämä on välillä hyvin monimutkaista ja raskasta. Noloin peruutus sattui työpaikkani, lukion pihalla - kun taas niin nopeasti lähdin liikkeelle - ja peruutin oppilaan autoon. Siitä oli helppo vääntää vitsiä penkkareissa.

Olen onneksi hyvä ja lahjakas istumaan toisen kyydissä. Jos mieheni kanssa joskus autoilemme yhdessä, en tahdikkuussyistä aja vaan istun mukavasti vieressä. Alkuun innokkaana ja ripeäotteisena, vasta ajokortin saaneena "nuorena" kuskina, halusin ajaa. Mutta oli ikävä seurata miehen pelokasta ja jännittynyttä olemusta vieressä. Ja vielä kurjempaa kuunnella sitä neuvomista: sä ajat liian kovaa; sä ajat liian reunassa; sä ajat nyt liian keskellä; sä panit vilkun väärään suuntaan ja niin edellen.