Kasvokkain tapaaminen tekee hyvää!

Minulla on Turussa kolme "opiskelusiskoa", joita tapaan joka kesä. On ihana nähdä toisen tunteet ja eleet kasvokkain. Se tuo läheisyyden tunnetta. Meillä on oma Whatsapp-ryhmä ja soittelemme toisillemme. Mutta mikään ei voita kesäistä tapaamista.

Ostokset voidaan tilata kotiin, pankkiasiat hoidetaan verkossa, ja ystävien kanssa lähtetellään viestejä. Kasvokkaiset kohtaamiset ovat vähentyneet paljon. Mikä vaikutus tällä on meihin?

Sosiaalisen kanssakäymisen huippujakso oli Suomessa 1970- ja 1980-luvuilla. Kanssakäyminen merkitsee aikaa, joka käytetään seurusteluun perheenjäsenten kanssa, tuttavien ja ystävien kanssa  kotona tai muualla sekä kylässä käyntiä. Tämä aika alkoi vähentyä jo 1990-luvun lopulla ja muutos on jatkunut samanlaisena 2000-luvun ajan. Se asia ei ole kuitenkaan muuttunut, että ihminen on sosiaalinen eläin - ja kaipaa siksi aitoja kohtaamisia kasvokkain.

Eniten kanssakäymisen muutos näkyy nuorissa. Aika, jonka nuoret viettävät kasvokkain on kutistunut 20 vuodessa jopa neljäsosaan.

Monet tutkijat arvioivat, että älypuhelinten ja somen keskellä kasvaneet nuoret ovat saaneet vähemmän tilaisuuksia harjoitella vuorovaikutustaitoja kasvotusten. Niukka määrä livekohtaamisia näyttäisi olevan yhteydessä siihen, että kohtaamiset tuntuvat hankalilta. Tämä asia ei ole aivan yksiselitteinen, eivätkä syy- ja seuraussuhteet ole selviä.

Kanssaoleminen toisen ihmisen kanssa myös aktivoi sosiaalisten siteiden ja luottamuksen kannalta tärkeää hormonia, oksitosiinia. Tämä auttaa vahvistamaan ihmissuhteita, vähentää stressiä ja lisää empatiaa. Myös toista ymmärretään paremmin, kun tavataan kasvokkain.

Suurin osa toisen tulkitsemisesta perustuu kehon kieleen: eleisiin, katseisiin sekä äänen piirteisiin, kuten sen sävyyn, nopeuteen ja voimakkuuteen. Maksimissaan vain noin 30 prosenttia viestistä kantautuu sanallisesti tai emojeilla.

Tutkijat arvioivat, että videoyhteydet aiheuttavat niin sanottua "Zoom-uupumusta" eli ne lisäävät henkistä kuormitusta ja ahdistusta.Videopuhelut voivat tietyissä oloissa väsyttää, koska ne vaativat jatkuvaa keskittymistä ja itsehavainnointia. Ne voivat tuoda myös ulkonäköpaineita ja itsekriittisyyttä, koska niissä näkee itsensä jatkuvasti ruudulla. Videoyhteys ei myöskään tuota samanlaista oksitosiinin eritystä ja palkitsevuuden tunnetta kuin perinteinen tapaaminen, koska siitä puuttuu kehollinen läsnäolo.

Sosiaalinen hyvinvointi ei ole vain vuorovaikutusta, saati puhumista - näitä enemmän se on kuulumista johonkin. Se voi syntyä myös ilman sananvaihtoa esimerkiksi kuntosalilla tai vaikka näyttelyssä. Tämä passiivinen sosiaalisuus saattaa olla erityisen tärkeää niille, jotka eivät jostain syystä halua tai jaksa intensiivistä vuorovaikutusta, mutta kaipaavat silti jonkinlaista yhteyden tunnetta.

Joskus jopa lyhyet arkiset kontaktit, kuten juttelu kahvilan työntekijän kanssa tai pelkkä läsnäolo julkisissa tiloissa, voivat parantaa hyvinvointia.

Psykologia-lehden päätoimittaja, sosiaalipsykologi Eemeli Hakoköngäs sanoo: "Sosiaalinen vuorovaikutus, ryhmäjäsenyys ja yhteyden tunteen kokeminen ovat käytännössä kaikkien ihmisten jakamia perustarpeita. Silti sosiaalisen vuorovaikutuksen tarve vaihtelee suuresti yksilöiden välillä."

Introvertit ja ekstrovertit janoavat sosiaalisia tilanteita eri tavoin, koska heidän aivonsa reagoivat eri tavalla. Ekstrovertin aivot kaipaavat ja sietävät enemmän stimulaatiota ja uusia kokemuksia. Samanlainen stimuloiminen voi olla introvertille hyvin uuvuttavaa.

"Lopulta kaikki kuitenkin tarvitsevat sosiaalisia kontakteja ja kasvokkaista kohtaamista. Kaikki myös hyötyvät niistä. Myös ne, jotka eivät aina hakeudu toisten seuraan. Välillä se mitä haluamme ja mitä tarvitsemme eivät kohtaa. Saatamme haluta vaivattomuuden vuoksi digikohtaamisia, mutta todellisuudessa tarvita lähikohtaamisia kaikkine rasittavinekin puolineen."

Kasvokkain kohdatessa syntyy luottamusta ja myötätuntoa. Muiden ymmärtäminen helpottuu ja kyky ilmaista myötätuntoa ja ystävällisyyttä kasvaa.

 Lähteet:Hyvä Terveys 7/2025, kuvat Pexels

Mitä muut ajattelevat sinusta?

Tässä minä keikun ja kepsuttelen yhdessä vanhassa asuposeerauksessa. Hymyilin niissä harvoin. Vain silloin kun hyvä ystäväni otti kuvat. Miehen kanssa olin ryytynyt ja tympääntynyt yleensä kaikissa kuvissa, vaikka hän on rakas tai ehkä sen vuoksi. Minulla on ollut koko ikäni kamerakammo.

Mutta kuinkas sitten kävikään?

Teini-iässä oma ulkonäkö oli hyvin tärkeä. Finni otsassa saattoi olla katastrofi, koska kuviteltiin kaikkien sen näkevän. Aikuisena on helppo naureskella teini-ikäisen alituiselle pohdinnalle, että mitä muut minusta ajattelevat.

Mutta, mutta. Onko mikään muuuttunut? Esimerkiksi viimeiseksi illalla ja ensimmäiseksi aamulla monet tarkistavat somesta kaverien reaktiot päivityksiin. Niin, mitähän he minusta ajattelevat?

No, korkkari jäi kiinni terassin lautojen väliin. Eipä ollut uusi tilanne. Korkkarit ovat jääneet myös muutamia kertoja työpaikan ja kaupan tuulikaapin mattoon kiinni. Ja olen kerran kaatunut suoraan eteenpäin, alas matolle. Kaikki kerrat ovat naurattaneet myös itseäni korkkarinaista. Ja mitähän muut ajattelivat? Minulla  itselläni oli ainakin hauskaa. Ja nytkin vähän huvitti, kun huomasin tuon kaljun kohdan päälaeltani, jota auliisti näyttelen. En ole sitä aikaisemmin huomannut.

Ikä on tuonut minulle armollisuutta itseäni kohtaan. Kaikkia ei tarvitse miellyttää. Yhä harvemmin ajattelen, mitä muut minusta ajattelevat. Ajatelkoon vain, tai jos ei sitten ollenkaan, koska tähän ikään mennessä itsetuntemus ja identiteetti ovat ainakin jonkin verran vakiintuneet. Ja tiedän itse, minkälainen olen. Yksi sanonta on muistaakseni tällainen: Karavaani kulkee, ja koirat haukkuu. Eli joka tapauksessa eteenpäin mennään. Puhukoon ihmiset, mitä puhuvat.

Toisaalta toisten ajatukset kiehtovat,  koska kiinnostus toisten reaktioihin on rakentunut meihin vuosituhansien aikana. Sosiaalisesti piittaamattomat ovat karsiutuneet ihmislajin evoluutiossa, ja toisia taitavasti lukevat ovat selviytyneet. Ja edelleenkin nykyisin pärjäävät ne, jotka huomaavat, kuinka muut suhtautuvat heihin, ja osaavat sopeutua ryhmään.

Ihmiselle kehon kieli ja äänensävyt ovat luonteva reitti toisten ihmisten ajatusten tulkitsemiseen. Tarkkailemme näitä merkkejä huomaamattamme jatkuvasti.

Tunteiden viestit olisi hyvä oppia ymmärtämään, mutta samalla kannattaa muistaa, että juuri tunteet johtavat monesti myös harhaan. Tunteet auttavat meitä poimimaan vihjeitä, jotka  vain itse asiassa vahvistavat niitä.

Jos olemme esimerkiksi stressaantuneita, näemme yleensä toiset ihmiset kielteisempinä, tuomitsevampina ja uhkaavimpina kuin he ovat. Toisaalta myös, jos olemme hyvin myönteisiä, sekin värittää arvioita.

Suurilta osin tunteiden värittämät, tuomitsevat ajatukset ovat lopulta meidän oman mielemme tuotteita. Toisen ihmisen ajatukset saattavat olla jotakin muuta kuin kuvittelemme.

Omaa minää koskevan palautteen vastaanottaminen on mahdollista vain silloin, kun meillä on turvallinen olo. Palautetta kannattaa kysyä luotettavalta ihmiseltä, esimerkiksi ystävältä tai läheiseltä työkaverilta.

Ihmiset eivät vain lue ulosnäkyvää käytöstä vaan sen lisäksi mietitään, mitä toisen ihmisen mielessä liikkuu, mitä hän ajattelee tästä tilanteesta. Tehdään tulkintoja, jotka eivät kuitenkaan ole usein totta.

Lähteet: Hyvä terveys 1/2020, kuvat omat