Tulin juuri kuntosalilta ja lämmitän nyt uuneja. Onneksi molemmat syttyivät ensi kerralla. Joskus niiden kanssa joutuu tappelemaan, koska halot ovat kosteita.
No, nyt se sitten tapahtui. Ajoin ojaan tiistaina. Minulla on ollut aina raskas kaasujalka. Huono kuski tykkää kovasta vauhdista. Meidän tie on hyvin mutkainen kuten savossa aina. Mies on sanonut minulle, että ole varovainen mutkissa - nyt en ollut. Taaskaan.
Ajoin mutkassa melkein satasta. Auto tuli vastaan. Tajusin silmänräpäyksessä jarruttaa. Minun piti väistää. Nopealla liikkeellä ajattelin kuitenkin pysyä tien reunassa, mutta päädyin ojaan. Harmitti. Auto oli kierinyt ympäri.
Etulasi ja yksi sivulasi oli rikki. Samalla tavalla kuin kerran aikaisemmin, kun auto oli kierinyt ojassa ympäri. Samalla tavalla olin lyönyt pääni sivulasiin. Lasinsirpaleita oli kaikkialla. Nyt myös minun kasvoissa.
Olin matkalla kuntosalille, kirpparille ja kaupoille. Tuli auto ja pysähtyi. Kuski kysyi, olenko kunnossa. Kun hän näki minun veriset kasvot, hän sanoi, että vie minut terveyskeskukseen. Vastustelin ajatusta.
Lasinsirpaleet olivat mielestäni vain raapineet kasvojani. En tuntenut mitään aivotärähdykseen viittaavaa. Pystyin seisomaan, liikkumaan ja puhumaan. Olin lähinnä tyrmistynyt ja hiukan sekava. Vastusteluistani huolimatta hän vei minut autoonsa.
Soitin miehelle. Kerroin ojaan ajosta, ja että olen matkalla terveyskeskukseen erään kuskin melkein siepattua minut. Voisiko mies tulla hakemaan?
Terveyskeskuksessa otettiin pois sirpaleita kasvoista. Onneksi ne eivät olleet syvällä. Yksi tulisi jättämään arven otsaani. Tehtiin testit aivotärähdyksestä. Voi helvetti! Minulla oli aivotärähdys. Mutta ei mitään vakavampaa. Hoitaja sanoi, että voisin jäädä sairaalan puolelle yhdeksi vuorokaudeksi tarkkailuun. En jäänyt. Viime vuoden kokemuksestani muistin, että lähinnä vanhuksille tarkoitettu sairaala oli täpötäynnä.
Mies tuli hakemaan minut, ja menimme katsomaan autoa. Se oli valmis paaliin. Mies sanoi, että oli ihme, ettei minulle tapahtunut mitään vakavampaa. Auto oli niin vanha rotjake, ettei siinä ollut turvatyynyjä. Ei varmaan missään miehen keräämistä vanhoista autoista, jotka on vallanneet koko pihan. Nyt hän menetti yhden rakkaistaan. Mutta onneksi mies suhtautui tilanteeseen rauhallisesti. Ei suuttunut edes, kun kerroin ajonopeudestani. Tärkeintä oli, ettei minulle käynyt pahasti. Oma rakkaani.
Mieleeni tuli kuollut Vera-tyttäreni, jolla oli myös raskas kaasujalka. Hän oli varmaankin lapsuuden ja nuoruuden mallioppimisen kautta saanut sen minulta. Silti motkotin liian kovasta vauhdista, kun olin hänen kyydissään. Hetken ajattelin, että olisin voinut päästä Veran luokse. Viimeinkin. Suru on edelleen suuri.
En ollut mitenkään shokissa. Kokemus ei ollut uusi. Yhteen aikaan ajoin kolme kertaa talvessa ojaan.Nyt en ole aikoihin ajanut. Kai oli sen aika. Ei kaikessa hässäkässä tullut mieleen ensimmäiseksi tilanteen valokuvaus.
Hyvää viikonloppua kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole hyvä ja kommentoi. Teet minut iloiseksi!