Elämää maalla 61.

 

                       Nurmaanjoki huhtikuussa

 Valitettavasti tuo minun kommenttikenttä on sekaisin. Näyttää kommentit liian myöhään, eikä järjestyksessä.

               

Niin, sairastuin viime sunnuntaina vatsatautiin. Ripuli oli hallitseva oire. Piti oikeasti juosta vessassa. Olin todella pahoin mielin. Itsesääli. Miksi vielä tämä? Enkö kärsi tarpeeksi katetrista, jonka ulkona olevaa härveliä tarkastan neuroottisesti, ettei virtsarakkoon menevä pieni putki olisi liian tiukalla saaden virtsarakossa olevan varsinaisen katetrin irtoamaan? Kädet pitää käsitellä käsidesillä aina ennen ronklaamistani. Kädet ovat kuivuneet.

Velloin kaksi päivää itsesäälissä. Se oli kuin lietteinen maa, josta en päässyt irti. Olin kateellinen tavallisille ihmisille. Katkera. Makasin sängyssä musta itsesäälin pilvi yläpuolellani ja juoksin välillä vessaan.

Tauti helpotti jo maanantai-iltana. Samoin itsesääli. Suurin pelkoni on, että en enää ikinä pysty normaalisti pissaamaan. Se nähdään sitten. Joskus.

En saa rehkiä. Miten täytän ulkona olevat ruukut mullalla, jotta saan istuttaa keijunmekon-, mustasilmäsusannan-, aitoelämänlangan- ja krassin taimet niihin? Pitää kai pyytää mieheltä apua nostamaan raskaat multasäkit. Hän tuskin on kovin innostunut, koska keskittyy vain vanhoihin autoihiinsa.

En ole mieletäni masentunut vaan puhtaan surullinen tästä tilanteesta. Mutta joskus tämä loppuu. Ehkä.

Olen aina inhonnut huhtikuuta paitsi nyt. Maa on harmaa ja ruskea, kuin kuollut. Roskat ja kuivat lehdet lepattavat ojissa. Tämä T.S Eliotin runo on yleensä hypähdellyt mielessäni huhtikuussa:

Autio maa

Huhtikuu on kuukausista julmin,

se työntää sireenejä kuolleesta maasta, 

sekoittaen muiston ja pyyteen, 

kiihottaa uneliaita juuria kevätsateella. 

Talvi piti meidät lämpiminä, 

kietomalla maan lumeen ja unohdukseen,

kätkemällä elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin.

Lohduton runo. Lohdutun maa. Kuitenkin kaunis runo.

Olen ravannut tutkimuksissa. Viimeisin tutkimus oli aivojen reseptoreiden gammakuvaus. Sain kolme tuntia ennen tutkimuksia tutkimusaineen käteeni tehtyyn kanyyliin.

Tukimustkimustunnelissa puoli tuntia liikkumatta. Minusta tutkimus oli turha. Mitäänsanomaton. Viikon päästä neurologi soittaa tuloksista.

Tostaina oli rintasyöpäseulonta. Menin sinne nöyrin mielin. Viime kerralla en mennyt mammografiaan. Yksityinen gynekologi neuvoi kerran, miten rinnat voi itse tutkia tehokkaasti. Pitää olla maaten ja tunnustella rintoja aika kovaa. Hänen mielestään mammografia on turha, jos tutkii rinnat näin muutaman kuukauden välein. Lieneekö ollut oikeassa.

Tulevana tiistaina minun pitää mennä verikokeisiin tämän kakkostyypin diabeteksen takia. Sain diagnoosin viime heinäkuussa. Olen niin tumpelo käsistäni, etten pysty ja osaa tutkia verensokeria itse mielestäni monimutkaisella laitteella. Siksi labraan pitää mennä kolmen kuukauden välein. Kolesteroliarvoni ovat loistavat ja verenpaine alhainen, enkä ole pahasti ylipainoinen. Tautini on ehkä perinnöllinen. Olen laihtunut kahdeksan kiloa tämän pissiongelman vuoksi.

Silmänpohjankuvaus on keskiviikkona tämän diabeteksen vuoksi. En näe sen jälkeen normaalisti, joten pitää olla mies kuskina.

Ensi viikolla on myös pissakoe. Sain sairaalasta purkin, mihin pitää pissata. Koe on väärä sana. Vien vain virtsan labraan. Sitten asennettaan toivottavasti helpompi virtsankeräys. Vatsaani tehdään viilto, mitä kautta pieni putki menee virtsarakkoon. Saan virtsan keräyspussin mahalleni. Silloin ei tarvitse ronklata ulkoista katetria. Mutta varmaan kuntosali on edelleen kielletty. Voi helvetti. Kuntosali oli minulle tärkeä. Nyt pitää tyytyä vain reippaaseen kävelyyn. Silti pelkään varsinaisen katetrin irtoamista.

Onneksi pian on toukokuu. Vihreä kuukausi. Saan nauttia puiden silmujen heräämisestä. Kukista. Toivosta.