Elämää maalla 57.

Viime viikolla hehkutin katerktin päätä, joka on vain noin kymmenen senttiä pitkä ja mahtuu hyvin housuun. Sitten tuli mieleen, onko tämä oikein, kun yksi hoitaja sanoi osastolla, että sitä voi käyttää, kun lähtee ulos. Niinpä.

Soitin terveyskeskukseen ja kysyin asiasta hoitajalta. Kylmettävästi hän sanoi, että kotona pitää käyttää lyhyen katerktin päähän laitettavaa pitkää putkea ja virtsapussia. Olen nyt taas yksikätinen, enkä voi kunnolla tehdä kotitöitä- ellen laita katerktia niskan ympäri, mikä ei tunnu kivalta. Pitkä katerktin pää ja virtsapussi vähentää infektioriskiä. Enkä totisesti halua kärsiä enää infektioista.

Muutoin olen piristynyt. Olen kirjoittanut tähän blogiin uusia tekstejä ja poistanut valokuvia. Miten yksi kuva näkyy monta kertaa ja miten paljon on turhia kuvia! Olen tätä ihmetellyt. Monet kuvat ovat tuoneet mieleen ihania muistoja.

Kaikki kadeksan vuoden kuvat ovat ryppäänä. Niitä ei voi lajitella esimerkiksi vuoden kuviin. Minä digiblondi en vain yksinkertaisesti osaa. On melkoinen vaiva etsiä blogiin sopivia kuvia.

On sanonta, että hädässä ystävä tunnetaan. Minulla on vain kolme hyvää ystävää - muut ovat vain kavereita. Yksi ystävä kävi minua katsomassa. Yhdellä ystävällä ei ole autoa, ja olemme puhuneet hänen kanssaan pitkiä puheluita samoin kuin kolmannen ystävän kanssa. Tämä on helpottanut oloa.

Ensi viikolla on neurologin tapaaminen, koska minua huimaa. Ennen tätä sairaala- ja antibioottikuurirulianssia kaaduin kävelylenkillä kaksi kertaa. Ensimmäisen kohtauksen jälkeen tokenin lumisesta ojasta ja toisen jälkeen tieltä. En mielestäni pyörrry, koska tokenen melkein silmänräpäyksessä. 

Tämän takia en uskalla mennä yksin lenkille. Mies pitää olla näin alkuun seurana. Hänellä on  vain niin pitkiä työpäiviä, enkä ole sen takia päässyt joka päivä ulos lenkille. Kaipaan niin raitista ulkoilmaa!

En ole pahemmin ollut ahdistunut, enkä ole saanut paniikkikohtauksia. Olen miettinyt miksi. Mieleen on tullut, että itsensä viiltelijä siirtää henkistä kipua, ahdistusta, ruumilliseksi kivuksi, ja tämä parantaa oloa. Minulle on käynyt ehkä samoin. Ahdistus on hävinnyt fyysisen pahan olon takia. Mutta koputan puuta. Tunnen lähinnä surua, mikä sekin on jo vähitellen helpottanut. Olen melkei hyväksynyt tilanteeni. Onhan tämä toivekkaampi kuin esimerkiksi syöpä tai muu pahempi sairaus. Urologin aikaa ei ole vielä tullut.

Samoin haluan katsoa selvitymistarinoita suoratoistopalveluista. Netflix ei toimi, mutta olen katsonut Mtv katsomosta selviytymissarjoja. Muun muassa Summit ja Alone. Tämäkin on varmaan symbolista. Haluan selviytyä tästä sairauskierteestä.

Kylvämistäni köynnöskukista on itänyt hyvin mustasilmäsusanna ja elämänlangat, mutta ei kelloköynnös. Kyllä sekin aikanaan itää. Toivottavasti. On niin ihanaa katsoa pieniä taimia!

Täällä on vielä lunta  melko paljon. Odotan niin, että lumi vähenisi ja krookukset tulisivat esiin. Sipulikukista krookus on lempikukkani.

Olen laihtunut kahdeksan kiloa tämän sairastelun takia. Osa kiloista on jo ehkä tippunut ennen sairasteluani. En ole punninnut itseäni pitkään aikaaan paitsi nyt. Toivon, että lihasmassaa ei olisi hävinnyt vaan silkkaa läskiä, ja metrinen paskamaha olisi vähän hävinnyt. En viitsi peilailla kroppaani.

Hyvää viikonloppua kaikille!