lauantai 17. syyskuuta 2022

Surutyöni 115.

 



    Kielon marjoja.

Rakas 22-vuotias Vera-tyttäremme kuoli puolitoista vuotta sitten nukkuessaan. Hän oli terve ja hyväkuntoinen molekyylibiologian opiskelija. Hän oli niin onnellinen, kun oli viimein löytänyt oman alansa. Kuolinsyyraportin mukaan kuolemalle ei löydetty syytä, syy "tuntematon". Mahdollisin syy on sydämen rytmihäiriö.


Paniikissa taas vatsassa velloo, sydän hakkaa, vapisuttaa, on kuolemanpelko. Mielessä geometriset kuviot vaihtuvat nopeasti. Esiin tulee rottakuningas, jolla on ihmisen luista tehty kruunu ja hän julistaa itsensä kaikkivaltiaaksi. Hännystelijät kumartelevat, kumartelevat aina vaan.


Mustan noidan olkapäällä musta varis. Ylpeä noita saukonnahka hansikkaineen kiroaa ja ilkkuu minulle. Nyt minä huudan kirkasta ja kaunista Jumalaa: anna tyttärelleni rauha tai tuo, tuo hänet takaisin. Tuska on haava, johon puukko osuu aina uudestaan ja uudestaan. Paniikin jälkeen nukahdan. En muista, en osaa puhua.


Olen pakottanut itseni kävelylenkeille sillä palkkiolla, että menen myös samalla metsään sieniä tai puolukoita etsimään. Aluksi kävellä kouhotan metsässä kovaa. Mutta jo jonkin ajan kuluttua askel alkaa hidastua, lantio keinua, ja rauha tulee mieleeni. Kiitos metsä.


Sieniä ja puolukoita ei juurikaan löydy täällä päin. Mutta jotakin kuitenkin. Poimin tänä vuonna ensimmäistä kertaa luumupuut, jotka eivät olleet kertaakaan reiluun kymmeneen vuoteen tuottaneet hedelmää. Nyt sato oli runsas.


Päätin tehdä luumuhilloa ja paljon.  Keittämisen jälkeen hillo paksunee ja tekeytyy vuorokaudessa. Nyt tämä hillo jähmettyi tunnissa. Ja sehän on hyytelöä ei hilloa. Kirpeän makeaa, joka sopisi riistan tai kanan kanssa, mutta en syö kumpaakaan ja mieskin harvoin. Luumuissa on varmaankin pektiiniä kuten muun muassa puolukassa. Vähän puolikypsästä puolukasta olen tehnyt silloin tällöin vähän hyytelöä. Mitä tehdä hyytelöpurnukoille? Ehkä lahjoittaa kaikki pois sukulaisille, ystäville ja naapureille. En saanutkaan makeaa hilloa, vaikka luumut ovat hyvin makeita luomuluumuja.


Minulle on tullut unelma päästä Jäämeren rannalle. Voisin jättää sinne surun tuskani. Katja Kettu kirjoitti - en muista missä romaanissaan - kauniisti, karusti Viimeisestä rannasta, joka velloo valtoimenaan kesät talvet. Miehen kanssa juteltiin ajatuksesta ja mieskin innostui asiasta. Ehkä ensi kesän lomilla. Samalla nähdä Norjan vuonot.


Olimme tänään anopin 80-vuotissynttäreillä. Vain me ja anoppi. Miehen sisko miehineen oli pahassa flunssassa. Leivoin synttäreille omenatortun, sitruunakakun, sienipiirakan ja tein salaatin, jossa oli sinihomejuustoa, päärynää, saksanpähkinää ja muita salaattiaineksia. Anoppi oli tilannut kakun. Oli tosi kivaa ja rauhallista. Nyt olen täppösen täynnä herkuttelusta.


Siiri-kissimme on ollut nyt runsas kolme kuukautta kadoksissa. Toivo alkaa mennä. Mutta jospa hän tulisi kotiin, kun syksyn todella kylmät ilmat alkavat. Siiriä on niin ikävä. Hänen ystävänsä Kille-kissa on myös hyvin surullinen.






6 kommenttia:

  1. Kiitos tästä blogista, tuntemukset monesti niiiiiin yhteneviä, samantyyppinen menetys takana, noin vuosi sitten. Kaunista ruskan värittämää syksyä SINULLE!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Anonyymi. Pahoittelut läheisesi kuolemasta. Oli ihana lukea, että on joku, jolla on samoja kokemuksia kuin minulla. Myös sinulle kaunista syksyä, kun tuuli riisuu lehdet puista.

      Poista
  2. Jäämeren ranta on varmasti erinomainen tavoite ja matkakohde. Vähän sinne lähtemisestä haaveilen itsekin 🥰

    VastaaPoista
  3. Kiitos kommentistasi Susanna. On jännää, että sinäkin kaipaat Jäämeren rantaa. Näen mielessäni sen, että tuulee armottomasti karussa maisemassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siellä luonto on iso, minä pieni. Siellä täytyy tyytyä olemaan, ihailemaan ja selviytymään. Kontrollointi ei käy eikä onnistu. Siellä löytyvät mittakaavat 💖

      Poista
  4. Kiitos kommentistasi Susanna. Kuvaat hyvin mielen sisäistä maailmaa. Minulle juuri tuo "kontrollointi ei käy eikä onnistu" olisi tärkeää. Luopua puolustusmekaneismista, minun kohdalla etenkin reaktion muodostamisesta, puhumisesta vaikeasta asiasta ilman tunnetta. Eristää surun. Silti teen sitä melkein päivittäin etenkin kavereiden ja naapureiden kanssa. En ystävien kanssa.

    VastaaPoista

Ole hyvä ja kommentoi. Teet minut iloiseksi!