Surutyöni 110.

 

Rakas, niin rakas Vera-tyttäreni kuoli yllättäen nukkuessaan. Kuolinsyytä ei löydetty kuolinsyytutkimuksessa, syy "tuntematon". Vera oli hyväkuntoinen ja terve molekyylibiologian opiskelija, joka oli todella onnellinen, että oli löytänyt alan, mikä häntä todella kiinnosti.

Siiri-kissi on edelleen kadoksissa tai kuollut. Toivon, että hän olisi etenkin imettämässä vauvojaan. Lähimetsä ja ulkorakennuksen sotkuinen takaosa on tutkittu todella perusteellisesti. Siiriä ei ole löytynyt.

Tuntuu, että nämä menetykset alkaa olla minulle liikaa. Pimeys valuu minuun kuin syövyttävä happo. Korkeintaan olen valon reunalla. Olen kuin julmuuden keskipisteessä. Minua ei auta uskonto. Ei tsemppipuheet. Oman mielen onkalot. Tämä kaikki kuvottaa minua. Kauhu odottaa sekin minua. Kauhu, kauhu kuoleman edessä. Repeydyn ajatuksessa.

Lapsuuden kodissa oli sellainen sääntö, ettei sängyssä saa olla lukemassa tai lepäämässä ennen kello 18.00. Nyt olen - ehkä viimein - rikkonut tuon säännön. Olen etsinyt ja huudellut Siiri-kissaa ja sen jälkeen usein mennyt sänkyyn. Suremaan ja itkemään. Tunnenko muotitermi itsemyötätuntoa? En tunne.

Pidin tästä blogista ja muusta somesta kahden viikon tauon. Ja tulin siihen tulokseen, että kannattaa säännöllisesti kirjoittaa tähän blogiin. On sentään jokin merkityksellinen rutiini, joka luo järjestystä päivärytmiin. Saa ajatukseni pois tästä mielen lietteestä edes hetkiksi.

Muuhun someen kirjoitan tästä lähtien vain satunnaisesti. En jaksa esimerkiksi Instagramin sairasta positiivisuutta. Täydellistä elämää. Ymmärrän kyllä, että positiivisten tunteiden kirjoittaminen ja valokuvaaminen voi nostaa mielialaa. Mutta kun se on jatkuvaa, voi menettää aidon itsensä ja saada mielenterveydenhäiriöitä, esimerkiksi unettomuutta ja masennusta. Toksinen positiivisuus - vaikka sekin on nyt muotitermi - altistaa monille sairauksille.