lauantai 23. heinäkuuta 2022

Surutyöni 111.

 


Siiri-kissi on ollut kadoksissa nyt seitsemän viikkoa. Hän on ehkä villiintynyt tai pahimmassa tapauksessa kuollut. Voi, miten lapsellisia olimme miehen kanssa. Ei tullut mieleenkään, että Siiri voisi lähteä metsään synnyttämään. Me otettiin parisängystä jalat pois, ettei hän synnyttäisi sen alla. Panin kolmeen laatikkoon pehmusteet, ja sijoitin ne rauhallisiin paikkoihin talossa. Siiri valitsikin yhden pahvilaatikon. Hän meni sinne nukkumaan. Mutta valmistelut oli turhat.


En tiedä, miten kissan ilmiasuun vaikuttavat geenit ja ympäristö. Ehkä geenit enemmän kuin ihmisellä, jolla on 50% perimä ja 50% ympäristö. Kissat kaiketi toimivat paljon perimän perusteella vaistolla. Siiri otettiin löytötalosta ja hän on villikissan pentu. Toistaako hän nyt äitiään?


Siiri on perheenjäsen, ja hänen katoamisensa on meille suuri suru. Eikö olisi riittänyt suru Verasta? Miksi meitä näin koetellaan? On suunnaton ikävä Siiriä.


Suru Verasta on jotenkin muuttanut muotoaan. Olen työstämisvaiheessa. Ajattelen usein jotakin puuhatessa, miten Vera olisi sen tehnyt, mitä sanonut, olisiko nauraa räkättänyt meidän epäkäytännölliselle puuhailulle? Epäkäytännöllisiä mehän miehen kanssa ollaan. Lapsista tuli onneksi käytännöllisiä, vaikka lapsi oppii mallioppimisella vanhemmiltaan tai toimii päinvastoin itsenäistyessään osana irtautumista vanhemmista.


Minä olen jotenkin päästänyt irti. En ole mustan noidan veneessä, kuuntele pirun solvauksia, Perkeleen ärinää, ja kun hän sylkäisee, maa kuolettuu, mätä peittää kaiken. Nyt nämä minua piinaavat ja ruhjovat olennot on poissa. Surunvaiheissa palataan entiseen palataan nykyiseen, suru ei etene suoraviivaisesti.



Olen siis päästänyt irti. En puuhaa koko ajan jotakin. Siivoamista joka toinen päivä, keittiön pintojen pyyhkimistä joka päivä, tapetointia, kaappien ovien ja ikkunankarmien maalausta, pyykinpesua, astianpesukoneessa pesua, puiden sirkkelöimistä polttopuiksi, ruohonleikkuuta, puutarhanhoitoa, nyt lähinnä kitkemistä ja muuta puutarhanhoitoa, ruoanlaittoa, leipomista ja ah, lukemista; Netflxiä ja Yle Areenaa, ja paljon muuta.


Nyt nukun pitkään ja saatan olla sängyssä vaikkapa melkein koko päivän lukiessani. Ruoan kyllä teen. Siivoan kohtuullisesti. Muistelen hyviä asioita Verasta. Niitä tulee jatkuvasti mieleen. Hänkin oli kyllä melkoinen häslääjä kuten me miehen kanssa, mutta mies toimii paljon rauhallisemmin kuin me.


Veran kuoleman jälkeen olen puolessatoista vuodessa lihonut paljon. Olen samassa lähtölukemassa kuin silloin - oliko se - kaksi vuotta sitten laihdutin 13 kiloa, lähtöpaino oli 81 kiloa ja olen 170 senttiä pitkä. Olen lohtusyönyt miten sattuu, suklaata ja voileipiä. Mieskin on lihonut, ja olemme herkutelleet yhdessä.


Alkuun ajattelin, etten rupea laihduttamaan, koska minulla ylensyöminen on surutyötä. Jotkut surevat menettävät ruokahalunsa. Jotkut lihovat. Meillä on vain tämä yksi ainut, ainokainen elämä, ihminen voi kuolla milloin vain - tämän Veran kuolema on opettanut - ja jos herkuista tykkää, saa niitä nauttia tuntematta syyllisyyttä tai häpeää. Pitääkö kiduttaa itseään herkkuja vältellessä? Minulle rasva kertyy vatsaan niin kuin vaihdevuodet ohittaneilla naisilla usein kertyy. Minä en myöskään häpeä olla pullukka. Pullukka on kiva sana ja kiva olotila.


Mutta mutta. Kilpirauhasarvojani seurataan, koska ne vain yhä on liikatoiminnan puolella, tyroksiinilääkitys on jo puolitettu verikokeiden perusteella. Siis mutta, mutta. Laboratoriokokeissa mitattiin myös muita arvoja. Kolesteroliarvot olivat loistavat, mutta verensokeri oli koholla. Sain ohjeen mennä diabeteshoitajalle ensi maanantaina. Ja arvaan, että hän ensimmäisenä sanoo, että pitäisi laihduttaa. Silloin kun laihdun 13 kiloa, sokeriarvot olivat hyvät.


Lääkäri sanoi, ettei kohonnutta verensokeria voi vielä sanoa diabetekseksi, mutta se on aikuisiän esidiabetes, jota hoidetaan ruokavaliolla ja elintavoilla. Insuliinilääkitystä ei vielä aloiteta.


Että siis laihduttamaan. Tämä minun tapaus on jojolaihduttamista noin tieteellisesti,   ja surutyötä minulle. Voi ardaaa, voi perkele. Saas nähdä. Olen kehopositiivinen, ihminen voi painaa niin paljon kuin haluaa, jos on hyvä olo ja jos etenkin pysyy terveenä.


Nyt täytän lautasesta kolmeneljäsosan kasviksilla; proteiinia kohtuullisesti; perunaa, riisiä ja pastaa hyvin vähän tai ei ollenkaan. Makeanhimoon syön hedelmiä ja marjoja. Kun viimeksi laihdutin söin näin paitsi riisiä ja muuta valkeaa hiilihydraattia en ollenkaan, lisäksi pätkäpaastosin ja tein kävelylenkkejä metsässä tai pikkuteille. Onneksi nyt on tuoreita, uusia, herkullisia   suomalaisia marjoja ja kasviksia kaupan.



12 kommenttia:

  1. Hei, otan osaa suruusi. Siiri kissanne toi mieleen meidän Nauman-kissan: hän oli myös villikissanpentu. Nauman teki muutaman viikon reissuja aina kesäisin, kunnes yhdeltä reissulta ei sitten palannutkaan. Lapsille lemmikin menetys oli raskain. Teimme surutyötä sytyttämällä Naumanille kynttilän joka ilta parin kuukauden ajan. Nyt monta vuotta myöhemmin yhä joskus pohdimme, että entä jos Nauman tulisi navetan takaa naukuen ja Latzia pyytäen. Siinä olisi monen vuoden latzit rästissä 😀

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Bäle. Otan osaa Naumanin katoamiseen. Suru on hyvin raskasta kantaa. Varmasti etenkin lapsilla. Meidän Siiri on varmaankin taustansa takia erikoinen kissa kuten ehkä Nauman oli.

      Poista
  2. Ymmärrän hyvin tuon surun kissan katoamisesta. Toivotaan että hän vielä palaa kotiin. Kehopositiivisuus; minulla ei sitä itseni kohdalla ole. Painoni on iän myötä noussut liikaa ja tykkään kaikista ruoista, sekä makeista herkuista. Lisäksi syön aivan liian suuria annoksia ja liikun liian vähän. Tiedän tarkalleen miten pitäisi syödä ja toimia, mutta kun itsekuri puuttuu kokonaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Kristiina. Syvästi toivon, että Siiri tulisi kotiin - vieläpä lastensa kanssa. Minäkin syön suuria annoksia mitä tahansa ruokaa. Nyt olen jättänyt pois perunan, riisin ja pastan. Syön hyvin mieluusti kasviksia niiden sijaan. Et ole varmasti ainoa jolla on paino noussut ikääntyessä. Ja se kertyy etenkin vatsan alueelle. Sinun ehkä pitäisi vapautua syyllisyydestä ja häpeästä. Tiedän, että se on vaikeaa, mutta kuitenkin mahdollista.

      Poista
  3. Varmasti on surullista kun kissasi ei ole tullut kotiin, ehkä hän on jossain pentujen kanssa, vaarana tietysti on ketut ja supit, jotka voi viedä kissat, olette varmaan etsineetkin,? ehkä ei kannata vielä toivoa menettää.Mutta voimia ja jaksamista jokaiseen päivääsi, ja hyvää kesän jatkoa !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi pike. Tosiaankin vaarana on ketut ja supit, ehkä myös kanahaukat ja ilvekset. Täällä on erityisen paljon ilveksiä, jotka tulee niin lähelle ihmistä, että syövät kompostista. Mukavaa kesän jatkoa myös sinulle!

      Poista
  4. Voimia ja jaksamista! Toivon ja rukoilen, että Siiri tulee vielä takaisin- lastensa kanssa! Ei se ole mahdotonta vielä! Varmasti olette jo kyselleetkin naapureilta (en tiedä, miten kaukana asutte lähimmistä naapureista) ja mahdollisesta löytöeläintalosta. Jos Siirillä on siru, heidän pitäisi ottaa teihin yhteyttä, jos tuore äiti ilmestyy vaikka jonkun tuomana. Auringonpaistetta, kaikesta huolimatta!

    VastaaPoista
  5. Kiitos kommentistasi NK. Ja kiitos, että rukoilet. Minä joka ilta. Ei se kai ole vallan mahdotonta vielä, että Siiri ei tulisi lapsineen kotiin. Olemme myös kyselleet naapureilta, että ovatko he nähneet Siiriä. Lähimetsä on haravoitu huolella. Todella hyvä vinkki tuo, että voisi ottaa yhteyttä löytöeläntaloon. Sen teemme.

    VastaaPoista
  6. En vaan kestä tätä asiaa, että teidän Siirikin on kadonnut, aivan kohtuutonta miten koetellaan ja miten kauheita suruja käytte lävitse. Miten kuvaat surua sanankääntein, joita pahimmissa peloissani kuvittelen, miltä suru juuri tuntuu, kun kokee sen pahimman.

    Kissojen suhteen on niin ikävää, kun ei tiedä. Meillä Oona kissa aikoinaan katosi, oli sirutettu mutta ei löytänyt. Oona oli kyllä välillä poissa ja tuli pulleana ja kalan tuoksuisena takaisin. Haluaisin ajatella, että Oona muutti toiseen perheeseen, missä ei ollut taaperoita. <3

    Toivon kovin, että Siiri palaisi kotiin, se olisi kovin lohdullista.

    Paljon halauksia Marja. <3

    VastaaPoista
  7. Kiitos Tiia kommentistasi. Kyllä meidän perhettä todella koetellaan liikaa. Mielessä on melkein koko ajan toive, että Siiri palaisi kotiin. Ja tuntuu kauhealta ajatella, että miten pennut pärjää ilman ruokaa. Totta kai Siiri pyydystää hiiriä ja lintuja, mutta se ei varmasti riitä. Ja kuinka he saavat vettä riittävästi? Sinullakin on kokemusta kissan katoamisesta, Oona kissasta. Tiedät, mitä käymme lävitse.

    VastaaPoista

Ole hyvä ja kommentoi. Teet minut iloiseksi!